Miksi Nokian kaataneita käytäntöjä sovelletaan yliopistojen poliittisessa ohjauksessa?

Mitä ihmettä Suomessa on tapahtumassa? Romutetaanko yliopistolaitos ja tutkimus vääränlaisella politiikalla? Viime vuosina perustutkimuksen poliittinen ohjaus on lisääntynyt. Poliitikkojen aikeet ovat tulleet ilmeisiksi erityisesti tällä hallituskaudella. Yliopistoista halutaan enemmän tehoja irti elinkeinoelämää hyödyttävällä tavalla – niitä halutaan ohjata tuloksellisuuteen samaan tapaan kuin yritystä, jolloin keskiössä ovat tuottavuus ja raha. Tätä taustaa vasten Kokoomuksen puolueohjelmaan kirjatut ja kauniilta kuulostavat periaatteet vaikuttavat pelkiltä tahroilta paperissa: 

"Tavoitteenamme on kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaaliminen ja tukeminen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtiminen sekä työn ja yrittäjyyden edistäminen." 

Palataanpa hieman taaksepäin. Yliopistojen, kuten myös valtion tutkimuslaitosten, poliittista ohjausta on toteutettu käytännössä niin, että valtion rahoitusosuutta on viime vuosien aikana jatkuvasti vähennetty ja varoja on siirretty mm. Suomen Akatemian kilpailuttamiin instrumentteihin, kuten Strategisen tutkimuksen rahoitus ja hallitusohjelman kärkihankerahoitus.

Kilpailutusta lisäämällä poliittinen johto voi tarkemmin määrittää, minkälaista tutkimusta Suomi – eli Suomen elinkeinoelämä, työelämän tulevaisuus ja päättäjät – tarvitsee. Toisaalta lisääntyneen keskinäisen kilpailun ajatellaan suuntaavan rahoitusta parhaille tutkimuskonsortioille, jotka ovat monialaisia ja monitieteellisiä.

Myös tutkimuksen tuloksellisuutta on alettu seuraamaan enemmän tieteellisten arviointien määrää lisäämällä. Suomen Akatemian huippuyksikkökautta pidennetään kuudesta vuodesta kahdeksaan vuoteen. Kuitenkin neljän vuoden jälkeen suoritetaan yksikössä tieteellinen arviointi, jonka perusteella rahoitus voi kasvaa, laskea tai päättyä kokonaan. Valtio tarjoaa siis Suomen Akatemian välityksellä tutkijoille joko keppiä tai porkkanaa.

Jos poliitikkojen mielestä yliopistojen ja tutkimuslaitosten pitäisi olla tuottavampia ja tehdä enemmän innovaatiota, niin miksi ihmeessä he ohjaavat yliopistoja noudattaen sellaisia käytäntöjä, jotka aiemmin johtivat Nokian vararikon partaalle? Eikö Nokian esimerkki ole opettanut mitään?

Nokian kaatumiselle lienee useita syitä, mutta tutkimuksissa ja analyyseissä korostuvat seuraavat tekijät: keskinäinen kilpailu, politikointi, pelon ilmapiiri ja lyhytjänteisyys. Myös taitamaton johtaminen ja tuotejohtamisen puute lienevät keskeisimpiä epäonnistumiseen johtaneita tekijöitä.

Tässä poimintoja Nokia-analyyseistä:

"Eri ohjelmat kilpailivat keskenään. Menestyneen yksikön johto sai parhaat paikat seuraavalla organisointikierroksella. Nokialla kilpailusta tuli kuitenkin ilmeisesti liian itseisarvoista, ja yhtiön yhteinen hyvä unohtui. Riittävää yhteistä suuntaa ei tullut johdosta.”

"Riskialttiimmat eli työläämmät ja suuremmat muutokset eivät päässeet tekoon, sillä niille ei löytynyt hyväksyjää. Tuotekehitysohjelmat karttoivat innovaatioihin liittyviä riskejä, jotta aikataulut pitävät."

"Nokian ongelmat johtuivat pitkälti yhtiön sisäisestä pelon kulttuurista. Yhtiön organisaation oli pesiytynyt pelko, jossa johtajille ei uskallettu kertoa totuutta yhtiön tilasta."

"Ollila oli kerran Tampereella pitämässään puheessa sanonut, että hänen ainoa virheensä oli antaa sinne liikaa rahaa, koska tuotekehityksen tulokset eivät olleet kovin hyviä. Ollila sanoi, että jos asiat jatkuvat näin, 15% väestä seminaarisalissa olisivat kadonneet siihen mennessä, kun hän palaisi ensi vuonna."

"Nokia kaatui viime kädessä siihen, että keskijohto keskittyi liikaa lyhyen aikavälin tavoitteiden täyttämiseen eikä sen vuoksi laittanut tarpeeksi voimavaroja pitkän aikavälin vastaiskun kehittämiseen Applelle."

Jos Suomen pitäisi puhaltaa yhteen hiileen yhtenäisenä kansakuntana, miksi kilpailun lisäämisen rahoituksen hakemisessa maan sisällä ajatellaan johtavan parempiin tuloksiin ja innovaatioihin kuin perusrahoituksen riittävän tason ylläpitämisen? Kilpailutuksen ja tieteellisten arviointien lisääminen tarkoittaa tutkijalle lisää hakemusten ja raporttien kirjoittamista. Kaikki tämä on pois tutkijan ydintyöstä: tutkimuksen teosta ja innovoinnista. Alituinen kilpailu lisää politikointia ja oman aseman pönkittämistä. Tuloksellisuus huononee.

Rahoitushakukierroksilla hävinneet yksiköt jäävät kilpailemaan muista rahoitusmuodoista. Hakemusten kirjoittaminen vie yhä enemmän aikaa tutkimukselta. Osa tutkijoista putoaa pois kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä, kun rahoitus jää saamatta. Tutkijoiden määrä laskee ja tutkimustuloksia saadaan vähemmän.

Keppiä tai porkkanaa? Eikö kepin tarjoaminen aja tutkimusyhteisöä kohti pelon kulttuuria – eli juuri sellaista, mikä kaatoi Nokian? Yliopistoissa vallitsee itse asiassa jo tällä hetkellä pelon ilmapiiri. Tästä aiheesta kirjoittaa hyvin Annakaisa Suni Vihreä lanka -lehdessä, joten en toista samoja asioita tässä.

Eivätkö positiiviset kannusteet johtaisi parhaisiin tuloksiin? Kepin tarjoaminen rahoittajan taholta kertoo siitä, ettei työn suorittajiin – "kaikenmaailman dosentteihin" ja "kesä-, heinä- ja elokuussa lomaileviin" professoreihin – luoteta. Rahojen siis pelätään menevän Kankkulan kaivoon. Miksi ihmeessä? Mistä on muodostunut tällainen luottamuspula valtion ja tutkimusyhteisöjen välille?

Taitamaton johto? Ymmärtävätkö poliitikot todella perustutkimuksen luonteen? Jos perustutkimuksen ajatellaan noudattavan Pareton periaatetta, niin 20% kaikesta tehdystä tutkimustyöstä johtaa innovaatioihin. Loput 80% siis ei oletusarvoisesti johda. Tätä kokonaisuutta olisi kuitenkin rahoitettava sellaisenaan, koska tutkimuksen tuloksia voi arvioida vasta, kun niitä on saatu. Pelkän “huippututkimuksen” rahoittaminen ei siis lisää innovaatioiden määrää. Väitän, että nykyinen valtionjohto havittelee jotain sellaista, mikä ei ole edes teoreettisesti mahdollista: lisääntynyttä tuottavuutta niukemmilla resursseilla.

Lyhytjänteisyys? Suomessa useimmat perustutkimusta tekevät tutkimusryhmät ovat valitettavasti varsin lyhytjänteisen rahoituksen varassa. Monet yksityiset säätiöt jakavat rahoitusta vain vuodeksi eteenpäin. Valtion perusrahoituksen väheneminen hankaloittaa tutkimustyön tekemistä entisestään. Varmuutta työn jatkuvuudesta on vain harvoilla, jos palkka tai apuraha on kiinni määräaikaisesta projektirahoituksesta.

Palautetaanpa lopuksi vielä mieleen yliopiston olemassaolon tarkoitus, mikä ilmaistiin hienosti taannoisessa Hesarin pääkirjoituksessa:

“Yliopistolaitoksen johtava päämäärä on totuus. Yliopistoa on rakennettu ja organisoitu vuosituhansien ajan, jotta tuo tavoite saavutettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Kun tavoite hämärtyy, säännöt ja käytännöt, jotka ovat palvelleet tiedon tuotantoa ja totuuden tavoittelua, hajaantuvat ja alkavat palvella toisenlaisten tavoitteiden saavuttamista.”

Suomen valuvikainen koulutus- ja tiedepolitiikka

Minulle selvisi juuri, miksi hallitus näyttää vankkumattomasti seisovan ehdottamiensa koulutus- ja tutkimusleikkausten takana: niillehän on 90% asiantuntijatuki. Vai oliko se sittenkin 10% (viite)? Ei taida Marraskuun manifesti, eli akateemisen tutkimuskentän vetoomus säästötoimien peruuttamiseksi, auttaa tässä tilanteessa. Nyt ei metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Näyttäisi metsämme koostuvan enää vain umpipökkelöpuusta.

Monta muuta kaavailemaansa säästötoimenpidettä hallitus on kuitenkin perunut, mutta ei ilmeisesti tätä. Rajansa on vatuloinnillakin? Suomella ei siis johtavien poliitikkojen mielestä ole enää varaa korkeatasoiseen koulutukseen ja "kannattamattomaan" perustutkimukseen. Rahat loppu. Finito.

Meillä on siis toisaalta todellakin varaa tipauttaa itsemme kehityksen kelkasta. Mihin muuhunkaan tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkiminen voisi johtaa? Maamme kaksi peruspilaria, jotka nyt kaadetaan. Mitä jää siis jäljelle? Jotakin epämääräistä, joka ruokkii aivovuotoa ulkomaille? Useat tutkijat vaihtavat alaa tai jäävät roikkumaan kortistoon. Myös erinäinen joukko yliopistolehtoreita alkaa nauttia ansiosidonnaista päivärahaa. Todettakoon, että uusimpien tilastojen mukaan tälläkin hetkellä 40% työttömistä tutkijoista on hakenut töitä vähintään vuoden verran. Lisäksi on uhkana, että nuoriso alkaa pian olla epävarma tulevaisuudestaan, samoin kuin koululaisten äidit: pitääkö nyt lähteä tai lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan, jos ei Suomessa enää jatkossa tarjota kansainvälisen tason koulutusta?

Tämä ei todellakaan ole se kehityssuunta, jota kohti maatamme kannattaisi johtaa. Mikä nykypoliitikkoja oikein vaivaa? Eivätkö he todellakaan ymmärrä tekojensa seurauksia? Kun vaakakupin toisella puolella painaa alati kasvava valtionvelka, ihmisten eläköityminen ja huono huoltosuhde, ovat poliitikot täysin sokaistuneet ajattelemaan, että kaikkia kuviteltavissa olevia valtionmenoja pitää nyt vähentää talouden tasapainottamiseksi. Heiltä on tässä tasapainoiluhuumassa unohtumassa se kaikkein tärkein kysymys: mihin kannattaisi panostaa, jotta Suomen tulevaisuus olisi edes jollain tavalla turvattu?

Ennen Suomessakin on uskottu, että koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen kannattaa aina. Nyt tällä hetkellä poliitikot leijuvat omissa maailmoissaan kuvitellen, että he itse tietävät ne osa-alueet, joista tulevaisuuden kasvu ja innovaatiot kumpuavat. Tällaisia hallituksen nimeämiä kärkihankkeita ovat mm. biotalous, puhtaat ratkaisut sekä digitalisaatio. Lisäksi tietysti ympäripyöreä "hyvinvointi ja terveys". Toinen hallituksen lempilapsista on Suomen Akatemian strateginen tutkimusrahoitus. Siinä ohjataan tutkimuksen tekoa kohti "monialaista, monitieteellistä" tutkimusta. Oleellisena osana strategiseen tutkimukseen liittyy vuorovaikutussuunnitelma. Konsortiolla tulisi olla "teoreettista ja käytännöllistä ymmärrystä sidosryhmäyhteistyöstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Vuorovaikutuksesta vastaa esim. informaatiotutkimuksen professori, tieteenjohtamiseen erikoistunut professori tai Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja."

Voisin kuvitella, että juurikin vuorovaikutuksen ja viestinnän merkityksen korostaminen tuo ongelmia useallekin muuten tieteellisesti pätevälle konsortiolle. Toisaalta tämä voi olla riemuvoitto viestintään erikoistuneille konsulttifirmoille, joita ainakin sosiaalinen media (erityisesti Twitter) näyttäisi olevan pullollaan. Tässä myös uravinkki työttömälle, entiselle perustutkijalle: nyt viestintää ja digitalisaatiota oppimaan, mars mars! Pois joutaa pipetti tutkijan kädestä –lopullisesti.

Kärkihankkeiden ja strategisen tutkimuksen ohella hallitus on siis tarjoamassa vesivelliä huomattavalle osalle tutkijakuntaa. Ainoa kansainvälisesti menestynyt yliopisto, Helsingin yliopisto, kurjistetaan samalle tasolle maan muiden, kansallisen tason yliopistojen kanssa. Samaan aikaan koulutus tiputetaan Pisa-tornistaan alas. Hyvää päivää ja hyvää yötä! Lähetys loppuu nyt ja valot tunnelin päästä sammutetaan säästösyistä.

Tässä loppukevennys: Kuunnelkaahan historiallinen äänitys kappaleesta "Vesivelliä siellä ei syötäis."

Poliittinen ohjaus ulottumassa perustutkimukseen – seurauksena vapaan tieteen "poisvalinta"?

Elinkeinoministeri Olli Rehn kertoi torstaina Yle Uutisten haastattelussa, että hallitus aikoo arvioida perustutkimuksen laatukriteereitä. Anteeksi, siis mitä? Perustutkimus on tähänkin asti ollut tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin piirissä. Tieteellisen lehden kutsumien asiantuntijoiden täytyy ensin hyväksyä tutkimustyö julkaistavaksi. Tällöin julkaisun tulee täyttää useatkin eri laatukriteerit. Monesti julkaiseminen tulee mahdolliseksi vasta, kun arvioijien esittämät muutokset ja lisäykset tutkimustyöhön on hyväksyttävästi suoritettu. Lääketieteen tutkimuksen kyseenollessa, tämä voi tarkoittaa joskus useitakin lisäkokeita, joten pipetti saa laboratoriossa todennäköisesti vinhaa lisäkyytiä annetun takarajan puitteissa.

Mikäli tutkimusryhmä onnistuu julkaisemaan tutkimustuloksensa mahdollisimman hyvätasoisessa kansainvälisessä tiedelehdessä, kasvaa mahdollisuudet tutkimuksen jatkorahoituksen saamiseen. Sellainen tutkimus, jossa kukaan ei näe mielenkiintoa, kuolee varmasti itsestään. Eihän potentiaalliselle nollatutkimukselle myönnetä rahoitusta, eivätkä edes tutkijat ole valmiita tekemään töitä ilmaiseksi.

Nykyiselle valtaeliitille perustutkimuksen tämänhetkiset arviointikäytännöt eivät kuitenkaan enää riitä. Heidän eurofokusoituneissa ajatusmaailmoissaan ei merkkaa mitään sellainen hyveellinen tosiasia, että "tutkimus lisää tietämystä ja tieto lisää sivistystä". Tieto ilmeisesti lisää poliitikkojen tuskaa? Sivistystäkään ei voi mitata rahassa. Poliitikot haluavat siis laatia uudet, omat laatukriteerinsä, jotka kumpuavat Rehnin ja kumppaneiden talouspoliittisesta mantrasta: "Yhteiskunnan pitää saada enmmän kaupallista hyötyä ja käytännön sovelluksia tutkimukselta".

Tiedeyhteisö on kommentoinut tämäntyyppistä poliittisen ohjauksen lisääntymistä mm. Helsingin Sanomissa näin: "Sivistyksen tyyssijaa kohdellaan kuin tuotantolaitosta." Myös Vaasan yliopiston professori Tommi Lehtonen tykittää blogissaan: "Hallituksen yliopistopoliittiset ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Nyt häämöttää huippu: ehdotus tutkimuksen laatukriteereiksi. Mistä komeroista hallitus kaivaa yliopistopoliittiset neuvonantajansa? Onko hallituksessa kuultu tutkimuksen vertaisarvioinnista? Kärsiikö taloustieteestä väitellyt Rehn muistinmenetyksestä?"

Lehtonen jatkaa edelleen: "Tieteen eetokseen kuuluu pyyteettömyys. Tutkimusta tehdään tiedonjanosta, ei eurojen kiilu silmissä. Haluaako hallitus heittää tämän periaatteen roskikseen? Tieteen vapautta uhataan havittelemalla yliopistoista teollisuuden esikartanoita. Hallitus jo kuulee kassakoneen laulavan hoosiannaa."

Miten siis käy vapaan tieteenteon poliittisen ohjauksen lisääntyessä? Kuljemmeko nyt Venäjän tietä, jossa Putin määrää minkälaista tiedettä voidaan tai saa tehdä? Venäjällä hiljattain voimaantulleen lain seurauksena yliopistot ja tutkimuslaitokset ohjeistavat tutkijoita hakemaan lupaa kansalliselta turvallisuusneuvostolta (Federal Security Service) artikkeleidensa julkaisemiseen ja esitysten pitoon tieteellisissä konferensseissa (Viite: Russian roulette).Venäjän hyväksi voi todeta (laihana lohtuna) kuitenkin sen, että siellä hallitus on viime vuosina lisännyt tieteen rahoitusta –toisin kuin Suomessa.

En voi tieteentekijänä hyväksyä Suomen hallituksen nykyistä ohjauspolitiikkaa, jonka näen vaarantavan koko suomalaisen tieteen tulevaisuuden. Yhä enemmän ajankohtaiseksi ja toteen käy Ismo Alangon riimitys: "Kun Suomi putos puusta, kaikki kävi kovin äkkiä"... Poliittinen ohjaus yhdistettynä rahoituksen huomattavaan supistamiseen johtaa todennäköisesti tilanteeseen, jossa kaikki kynnelle kykenevät tutkijat lähtevät maastamme sellaiseen paikkaan, jossa tutkimustyötä edelleen arvostetaan, ja jossa tutkijat voivat vapaasti harjoittaa omaa ammattiaan. Tutkijat kokevat työnsä useimmiten mielekkääksi ja antoisaksi –mikäli joku ei koko ajan hengittäisi niskaan ja vähentäisi mielivaltaisesti rahoitusta.

Minun mottoni jatkossa on: Vapaan tutkimuksen puolesta –poliittista ohjausta vastaan!

Opetusministerin avoimesta kirjeestä kummunneet uudet avaukset –onko niitä?

Haluaisin tässä opetusministerin viime viikon tiedekeskustelun avauksesta yhä edelleen hämmentyneenä (lievästi ilmaistuna) löytää vastauksen kysymykseen: oliko opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen keskustelun avaus avoimen kirjeen muodossa hyödyllinen ja tarvitsemmeko lisää tällaista?

Sanni Grahn-Laasonen siis päätti lähettää avoimen kirjeen yliopistojen johdolle, jossa hän patistaa yliopistoja profiloitumaan. Hän väittää kirjeessään, että  Suomessa yliopistojen ongelma ei ole resurssipula vaan resurssien tehoton käyttö: ”Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme”. Panostuksia pitäisi Grahn-Laasosen mukaan keskittää niille tutkimusalueille, joilla voidaan nousta maailman kärkeen.

Opetusministerin väite ”resurssien tehottomasta hyödyntämisestä” lienee ollut yksi keskeisimmistä kimmokkeista tutkijoiden runsaslukuisiin vastineisiin ottaen huomioon, että valtion tutkimusrahoitus on ollut laskusuunnassa jo viimeiset kymmenen vuotta. Lisäksi Sipilän hallitus on kohdistamassa ennennäkemättömän suuret leikkukset koulutukseen. Opetusministerin väitteitä pidettiin yksimielisesti tyrmistyttävinä. Keskustelu somessa alkoi porista ja lähentyä kiehumispistettä.

Sanni Grahn-Laasonen julkaisi myöhemmin facebookissa oman vastineensa keskusteluun, jossa hän selvensi mm. lähdetietojaan. Hän sepitteli: "En olisi leikkauksia toivonut... mutta työni on pyrkiä katsomaan tulevaisuuteen ja huolehtimaan siitä, että emme lamaannu ja jää paikallemme, vaan mietimme, miten käytämme olemassa olevat resurssit viisaammin, jotta saamme nostettua tieteen tasoa.”

Yhteiskuntatieteen tutkija Jouni Tiili kiteyttää omassa analyysissään:“… hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.”

Edelleen retoriikan tutkijat tarkastelivat Sanni Grahn-Laasosen kirjeen sanallista antia näin: “Kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.”

Omana yhteenvetonani kirjeen sisällöstä toteaisin, että Sanni Grahn-Laasonen teki ainakin kaksi perustavaa laatua olevaa virhettä: 1) hän käytti epäeksakteja kielikuvia, kuten ”uinuva tyytyväisyys” ja ”kärkihankkeista kumpuavat uudet avaukset”, 2) hän esitti väittämiä ilman lähdeviitteitä. Toisin sanoen Grahn-Laasonen osoitti ainakin sen, että hän ei osaa puhua tutkijoiden kanssa samaa kieltä. 

Mihin opetusministerin tiukat väitteet perustuvat? Asianosainen itse totesi vastineessaan: “Tuoreimpien käytettävissä olevien OECD –tilastojen mukaan Suomen panostus korkea-asteen koulutusinstituutioihin suhteessa bruttokansantuotteeseen on OECD-keskiarvoa ja muita Pohjoismaita korkeampi. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan panostukset ovat edelleen maailman huippuluokkaa. Vaikka osuus on pudonnut viime vuosina, on se Suomessa edelleen maailman isoimpia (3,3 %)"

Tosiasiassa hänen esittämässään T&K –rahoituksessa on laskettu mukaan myös yksityisen sektorin saamat avustukset. Lisäksi Suomessa rahoitus pirstaloituu 16 yliopiston kesken. Yliopistojen suuri määrä on Suomessa harjoitetun aluepolitiikan tulos, eikä yliopistojen määrää olla edelleenkään vähentämässä (viitaten opetusministerin aiempiin puheisiin).

Myös  tieteentekijöiden liitto valaisi tutkimusrahoituksen todellista laitaa: ”valtion suoran perusrahoituksen osuus tutkimukselle (44 %) on meillä jo ennen kaavailtuja muutoksia paljon pienempi kuin tiedevertailuissa paremmin pärjäävissä Sveitsissä (68 %), Tanskassa (57 %) ja Alankomaissa (78 %).”

Oliko Sanni Grahn-Laasosen herättämästä julkisesta keskustelusta jotain hyötyä? Kuten edellä jo totesin, rakentava vuoropuhelu tutkimusmaailman ja opetusministerin välillä tulee olemaan jatkossakin haastavaa, sen verran etäällä nämä kaksi osapuolta ovat toisistaan.

Yhdyn kuitenkin Hesarin pääkirjoitukseen:  “Tutkijoiden reaktio oli tervetullut. Korkeakoulukeskustelu on liikkunut viime aikoina lähinnä hallinnollisella ylätasolla: koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä. Korkeakoulujen pitää tietenkin pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Niiden pitää olla laadukkaita, tehokkaita ja vaikuttavia. Suomessa on liian laaja korkeakouluverkosto, jonka päällekkäisyyksiä on syytä purkaa." 

Onko kuitenkaan mitään järkeä aloittaa “päällekkäisyyksien purkaminen” Helsingin yliopistosta? 

Tätä asiaa Osmo Soinivaara kommentoi taannoisessa blogi-kirjoituksessaan erittäin osuvasti: “Suomalaisista yliopistoista Helsingin yliopisto on aivan ylivoimainen. Tätä taustaa vasten näyttää yhtä aikaa kummalliselta että  arvelluttavalta, että hallitus kohdistaa yliopistojen rahoitukseen suunnatut leikkaukset erityisesti Helsingin yliopistoon. Jos joku on päätään pidempi muita niin pää poikki. Ei voi olla ajattelematta, että liian hyvä menestys on herättänyt hallituspuolueissa aluepoliittista kateutta.”

Hesarin pääkirjoituksessa 30.10.2015 muistutetaan edelleen: “Silti pitäisi puhua myös itse asiasta eli tieteestä ja sivistyksestä.”

Puhutaan siis sivistyksestä.

Yliopistolain 2 §:ssä määritetään yliopistojen tehtävät näin:
 “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Yliopistojen tulee järjestä toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen.”

Vaikka yliopistolaki ei selvästikään ole kaikilta sanamuodoiltaan ajantasainen, niin laissa määritelty tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen lisääminen on edelleenkin yksi yliopistojen keskeisistä tehtävistä. Olemmeko nyt tässä ajassa siirtymässä kohti tehokkusajattelua sivistyksen kustannuksella? 

Puhutaan lopuksi edelleen itse asiasta, eli tieteestä.

Tutkijan vinkkelistä katsottuna tutkimuksen tulevaisuus ei Suomessa todellakaan vaikuta kovin valoisalta tällä hetkellä. Ilmassa on havaittavissa liikaa tutkimuskielteisyyttä. Toivotan silti tsemppiä kaikille niille tutkijoille, jotka vielä jaksavat Suomessa pakertaa vaikeasta tilanteesta huolimatta, omaan työhönsä uskoen. Pidetään lippu korkealla!

 

Työterveyslaitoksen yt-neuvottelut johtivat tutkimuksen entisen kärkiyksikön lopettamiseen

Musta tiistai. Tämä tapahtui jo viikko sitten, mutta vaikka kuinka olen pureskellut tätä asiaa, niin se ei ole edelleenkään muuttunut helposti sulavaksi (eli tämän blogin otsikko on tässä tapauksessa harhaanjohtava). Yt-neuvottelujen päätös oli täystyrmäys koko tutkimusosastollemme: ”biolääketieteen tutkimus lopetetaan asteittain”. Siinä se yt-neuvottelujen kulminaatio. Kuusi viikkoa pelkkää spekulaatiota, hämmennystä, epätoivoa, kenties osittaista optimismia tai ainakin pientä toivonkipinää (riippuen tietenkin keneltä kysyy). Eihän se voi olla mahdollista, että kaiken tutkimustyömme lopettaisivat? Lopputulos oli kuitenkin toiveikkuudestamme huolimatta pahin mahdollinen, ikään kuin se kulman takana vaaniva mörkö olisi astunut valokeilaan. Kaikki n. 50 ihmistä joutuu tutkimusosastoltamme lähtemään. Tällaisessa tilanteessa toisaalta kaikki työntekijät ovat samassa veneessä eli ei tarvitse kyttäillä, kuka mahdollisesti saa sen ruskean kirjekuoren ja kuka ei; kaikki saavat tasapuolisesti menolipun ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään normityöpaikasta tyyliin ”viimeinen lähtijä sammuttaa valot”. Meillä on pakastimet täynnä kaikenlaista biologista näytemateriaalia, jonka keräämiseen ja prosessoimiseen on kulunut huima määrä työtunteja. Osa kerätyistä näytteistä on ainutlaatuisia. Lisäksi meillä on modernit (ja kalliit) analyysilaitteistot, mutta valitettavasti työtänsä jatkavat laitoksen työntekijät eivät tiedä, mitä niillä tehdään.

Työterveyslaitos (TTL) joutuu irtisanomaan n. 200 työntekijää, eli n. 29 % koko henkilöstöstä. Tähän tilanteeseen jouduttiin, koska Sipilän hallitus päätti vähentää 5 miljoonaa euroa TTL:n valtionavusta alkaen jo vuodesta 2016. Yt-neuvottelujen yhteydessä TTL:n johtokunta päätti lisäksi muuttaa koko organisaatiorakenteen sekä siirtää strategista painopistettä kohti palvelu- ja asiantuntijatoimintaa. Vuosille 2016–2020 aiemmin luotu strategia hylättiin kiireisellä aikataululla. Kaikki tutkimus ei tosin edelleenkään lopu, mutta jäljelle jää lähinnä palvelutoimintaa tukeva,  ns. "asiakaslähtöinen" tutkimus.

Myönnän, että meidän biolääketieteellinen tutkimustoimintamme ei välttämättä ole vienyt suomalaista työelämää ja työhyvinvointia eteenpäin. Olemme kuitenkin tehneet tiivistä yhteistyötä Työterveylaitoksen klinikan lääkäreiden ja hoitajien kanssa, mm. lääkärien väitöskirjoihin ja potilasnäytteenkeräykseen liittyen. Kaikilla projekteillamme on myös nykyään ollut vankka ulkopuolinen rahoitus. On yleinen harhaluulo, että tutkimusta tehtäisiin pelkillä veronmaksajien euroilla. Olemme tutkineet mm. uusien nanomateriaalien turvallisuutta, allergiamekanismeja ja mikrobien toimintaa. Tutkimuksemme on tuottanut tietoa, jota voidaan hyödyntää riskinarvioinnissa sekä sairauksien ehkäisyssä. Merkkiainetutkimuksemme (biomarkkeri-tutkimus) olisi voinut johtaa diagnostiikan parantamiseen. Olemme julkaisseet tutkimustuloksiamme kansainvälisesti korkeatasoisissa tiedelehdissä.

Jyrki Kataisen hallituksen aikainen Tieteellisten seurain valtuuskunta 2012–2014 kertoo sivuillaan näin: ”Valtion tutkimuslaitoksilla eli eri hallinnonalojen tutkimuslaitoksilla on korkeakoulusektorin tutkimusyksiköiden ohella merkittävä asemansa innovaatiojärjestelmässä tieteelliseen tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittäjinä. Tutkimustehtävien lisäksi laitoksilla on vaihtelevassa määrin erilaisia asiantuntija-, valvonta-, koulutus-, neuvonta- ja muita viranomaistehtäviä, sekä maksullista ja muuta palvelutoimintaa”.

Missä vaiheessa Suomen tiedestrategia joutui romukoppaan? Sosiaali- ja terveysministeriön alaisen Työterveyslaitoksen johtoon valittiin viime keväänä Nokialla kannuksensa hankkinut tekniikan tohtori tekemään koko laitoksen historian suurinta saneerausta, jonka lopputuloksena strateginen painopiste siirtyy tutkimuksesta palvelutoimintaan. Tässä yhteydessä laitos varasi 1, 5 miljoonaa euroa koko biolääketieteen tutkimustoiminnan lopettamiseen. Kyse on tutkimustoiminnasta, jolle laitoksessa työskentelevät kansainvälisiä verkostoja luoneet professorit ja senioritutkijat ovat onnistunut hankkimaan viime vuosina  1, 8 miljoonaa euroa per vuosi ulkopuolista, kilpailtua rahoitusta (esim. EU, Työsuojelurahasto, Suomen Akatemia, yksityiset säätiöt). Laitoksen johto on kuitenkin valmistautunut rikkomaan sopimukset rahoittajien kanssa. Heidän mielestään kansainvälisyyteenkään ei tarvitse tässä taloudellisessa tilanteessa panostaa.

Ruotsissa hallitus lakkautti valtion rahoittaman työelämän tutkimuslaitoksen (Arbetslivsinstitutet) n. 8 vuotta sitten. Ennen lopetusta tutkimustoiminta kuitenkin siirrettiin muualle, hallitusti. Meillä Suomessa on siis asiat päätetty hoitaa toisin. Minä jään tarkkailemaan, saammeko edes osan tutkimustoiminnastamme –rahoituksen kera– siirrettyä muualle, kuten Helsingin yliopistoon. Aikataulu vaikuttaa kuitenkin toivottoman kiireiseltä, koska neuvotteluille on tässä vaiheessa annettu aikaa vain joitakin viikkoja. 

Viitteet: 

http://www.research.fi/fi/etusivu

Huomautus: Muutin tämän jutun otsikon 19.12.2015 paremmin kuvaaman kirjoituksen aihepiiriä

Mitä meiltä tutkijoilta usein puuttuu: tiedeviestinnän ja -julkisuuden hallintaa!

Vastasin juuri opetus- ja kulttuuriministeriön minulle osoittamaan kyselyyn ”Miten ja miksi tohtorit työllistyvät?” Hienoa, että vihdoinkin myös opetusministeriön virkamiehet ovat heränneet tähän tärkeään asiaan. Itse olen nähnyt tohtorien huonon työllisyystilanteen ongelmana jo usean vuoden ajan. Monet katsovat, että ongelman ydin Suomessa on siinä, että tohtoreita koulutetaan liikaa. Ratkaisu olisi siis maisterikoulutuksen vähentäminen, ainakin ongelmallisella luonnontieteellisellä alallani, minkä seurauksena ei tohtoreitakaan voisi leipoa ylimäärin. Itse näen osana tohtorien työllisyysongelmaa myös koulutuksen kapea-alaisuuden, minkä kyllä toin julki em. kyselyssäkin. Ainakin oman koulutukseni näen jälkikäteen niin, että oli olemassa vain yksi koulutustunneli/opintoputki, joka väistämättä ja armotta johti kohti tutkijan uraa. Mitä koulutuksesta sitten puuttui? Sanoisin, että ennen muuta markkinointia ja tiedeviestinnän hallintaa.

Tässä keskellä yt-neuvottelumyrskyä on jälleen kerran tullut ajankohtaiseksi miettiä, miten voisi tällaisena ammattitutkijana uudelleenfokusoitua. Mitä siis tehdä sen jälkeen työksensä, kun tuo määräaikaisuus (omalla kohdallani) lopullisesti loppuu. Tutkijasieluna tekisin tietysti edelleen mieluiten tutkijan hommia. Valitettavasti Suomessa tutkimusrahoitusta kuitenkin ajetaan tällä hetkellä alas puskutraktorien voimin, mikä tietysti hankaloittaa entisestään tutkijana toimimista. Uudelleensuuntautuminen urapolulla on siis tällä hetkellä haastavaa, kun yksityinenkin sektori yskähtelee, yliopistosektoriin kohdistuvista säästötoimenpitesitä nyt puhumattakaan.  Kaiken tämän keskellä, olen alkanut miettiä, että onko sittenkin jotain vikaa meissä tutkijoissa itsessämme, jos työtämme ei enää arvosteta? Jos valtakunnan päättäjät eivät näe tutkimuksen arvoa tulevaisuuden kannalta tai huomioi tutkimustietoa päätöksenteossaan, niin onko vika siinä, että me tutkijat emme ole olleet riittävän äänekkäitä tutkimustyön puolestapuhujia? Päättäjät eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja ole tietoisia siitä, kuinka fantastista työtä teemme.

Itse ajattelin, että jotain tarttis varmaan tehdä asiantilan kääntämiseksi takaisin oikeille raiteilleen. Tutkimustyö uuteen nousuun ja kunniaan! Ongelma on siinä, että miten pääsisi alkuun tässä sanansaatossa? Miten saada paremmin julkista näkyvyyttä sellaiselle tutkimustyölle, jonka itse kokee merkitykselliseksi –työlle, jota ei missään nimessä pitäisi säästösyistä lopettaa, vaikka puoli Suomea olisi vajoamassa turvesuohon. Tutkimushan on avainsana siihen, että sieltä suosta joskus vielä noustaankin.

Kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara suosittelee blogin kirjoittamista yhtenä vaikuttamisen keinona (kiitos vinkistä, Tiina!). Erilaista opastusta tiedeblogien pitämiseen, kuin myös muun tiedeviestinnän hallintaan löytyneekin runsaasti nykyään (joten "aukot" omassa koulutuksessaan saa kyllä täydennettyä niin halutessaan). Mainittakoon tässä yhteydessä Petro Poutasen ja Helsingin yliopiston tiimin "Tiedeviestintä  –opas tutkijalle". Lisäksi huomasin ilokseni, että Helsingin yliopiston Avoin yliopisto järjestää nykyään Tiedejulkisuuden (25 op) -opintokokonaisuuden, mikä on varsin tervetullut lisä avoimeen koulutukseen.

Petro Poutanen vaikuttaa olevan yksi näkyvimmistä tiedeviestinnän alan vaikuttajista, alan miehiä siis. Hän opastaa meitä tutkijoita mittaamaan omaa julkista näkyvyyttään. Hän mainitsee mm. Google Scholar –profiilin, minkä kautta tutkija voi helposti pitää lukua omiin artikkeleihin kohdistuneista viittauksista. Poutanen laittaa tilastoja kehiin: "Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia…villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan".
 

Tätä taustaa vasten voisinkin nyt arvioida oman julkisen näkyvyyteni. Väitöskirjaani on viitattu tasan yhden kerran. Kiitokset tästä kunniasta menevät nyt Indonesian suuntaan: kiitos Herry Priyanto, Faisal Yunus ja Wiwien H.Wiyono! Tuntuuhan se hienolta, että oma rakas opinnäytetyöni on huomioitu tuolla maailman toisella laidalla. Seuraavaksi vilkaisen viittausten määrän julkaistujen, varsinaisten tiedeartikkeleideni kohdalla. Nyt näyttää päivä sentään vähän valoisammalta. Artikkelini kuuluvat (Poutasen laskuopin mukaan) niiden 10 % onnekkaaseen joukkoon, joihin vähintään yksi tai enemmän on viitannut. Tästä on siis hyvä jatkaa! 

http://organisaatioviestinta.com/2014/03/12/tiedeviestinta-opas-tutkijalle/

http://organisaatioviestinta.com/2015/05/06/miksi-vaivautua-tutkimusmaailman-trendit-haastavat-tutkijat-viestimaan-tyostaan/

http://www.tiedetoimittajat.fi/itseaan-mittaava-tutkija-mita-ei-voi-mitata-sita-ei-voi-kehittaa/