Sivistysvaltion nousu ja tuho?

Jatkan omaa kampanjointiani vapaan tieteen puolesta. Vapaalla tieteellä tarkoitan sellaista tutkimusta, joka on ei-kaupallista ja poliittisen ohjauksen ulkopuolella. Miksi tutkimuksen teko julkisen rahoituksen tuella on tärkeää? Hyvä esimerkki löytyy lääketeollisuudesta. Muun muassa Britanniassa on käyty vilkasta keskustelua siitä, miten nykyiset säädökset mahdollistavat tuloksiltaan negatiivisten kliinisten tutkimusten pimittämisen niin, että useimmiten vain lääkefirmoille suotuisat, lääkeaineiden tehokkuutta korostavat tutkimukset julkaistaan. Julkaisemisen vääristymisestä ('publication bias') voi pahimmillaan seurata tehottomien lääkeaineiden markkinointia ja se ettei lääkeaineiden kaikkia epäedullisia vaikutuksia riittävästi ymmärretä. Yksityisellä rahoituksella pyörivä tutkimus palvelee ensisijaisesti yritysten omia taloudellisia etuja. Myös yritysten tutkijat toimivat työnantajansa piikkiin eikä heidän henkilökohtainen rahoituksensa tai arvostuksensa ole kiinni julkaisujen määrästä. Sen sijaan julkisella rahoituksella tuetulta tutkimukselta voidaan lähtökohtaisesti vaatia enemmän avoimmuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mitä tarkoittaa tieteen poliittinen ohjaus? Ääriesimerkki poliittisesta ohjauksesta löytyy Turkista, jossa aivan hiljattain pidätettiin 27 rauhan puolesta vedonnutta tutkijaa. He kuuluivat niiden tuhannen intellektuellin joukkoon, jotka olivat arvostelleet sotilastoimia ja ulkonaliikkumiskieltoja Kaakkois-Turkin kurdialueilla, joilla satoja ihmisiä on kuollut levottomuuksien pahennuttua. Turkissa on vallalla sellainen politiikka, missä kaikki hallituksen ideologialle vastakkaiset mielipiteet tukahdutetaan. Nyt joku voisi helposti ajatella, että samaa ei voi tapahtua Suomessa. Väärin!

Esimerkkejä äärimmilleen viedystä poliittiseta ohjauksesta löytyy myös länsimaista. Kanadassa Stephen Harperin johtamasta konservatiivihallituksesta on myöhemmin todettu, että "Hallitus ei ollut kovinkaan kiinnostunut tutkitusta tiedosta. He tekivät politiikkaa tehdäkseen tietoa, ei niinkään tietoon pohjautuvaa politiikkaa." Toisin sanoen Kanadassa harjoitettiin aivan lähimenneisyydessä tieteenvastaista politiikkaa, jolle luonteenomaista oli mittavat leikkaukset tiederahoituksesta. Kanadassa leikattiin konservatiivihallitusten aikana, vuosina 2007-2015, lähes 8% valtion tiedebudjetista. Harperin hallitus myös asetti virkamiehiä tarkastamaan valmisteilla olevia tieteellisiä julkaisuja. Mikäli julkaisulla olisi ollut mahdollisia vaikutuksia hallituksen harjoittamaan politiikkaan, evättiin tutkijoilta julkaiseminen kokonaan. Tieteen julkaisemisvapautta kontrolloiva politiikka koski ainakin Kanadan kalastus- ja valtameriosaston toimialaan liittyvää valtion rahoittamaa tutkimusta. Lisäksi konservatiivien "käskytys- ja kontrollointipolitiikka" johti siihen, että valtiolla työskentelevien tutkijoiden piti hakea virallinen lupa lehdistölle puhumiseen. Aivan aiheellisesti akateeminen maailma alkoi syyttää hallitusta demokratian ja sananvapauden polkemisesta.

Valitettavasti olemme Suomessa kulkemassa Kanadan viitoittamaa tietä, mitä tulee nykyiseen hallituspolitiikkaan. Tosin Kanadassa politiikka on tuoreen pääministerin, Justin Trudeaun, myötä muuttunut tiedemyönteiseksi. Sen sijaan me Suomessa harhailemme edelleenkin vuodesta 2009 alkaneella sivistystä ja tutkitun tiedon merkitystä vähättelevällä linjalla. Vuoden 2009 yliopistouudistuksen myötä yliopistolaitoksen autonomiaa laajennettiin, mikä on hyvä asia, vai kuinka? Palautetaanpa mieliin, miten entinen pääministerimme Jyrki Katainen hehkutti yliopistouudistusta:  

”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Kuinkas sitten kävikään? Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa niin, että ensimmäisessä vaiheessa yliopistovirat lakkautettiin ja tilalle tulivat työsuhteet. Käynnistyi myös yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten aalto, jolle ei vieläkään näy loppua. Päinvastoin – tahti vain kiihtyy. Yliopistoja alettiin johtaa yritysmaailman mallien mukaisesti, minkä seurauksena yliopistojen hallituksiin istutettiin elinkeinoelämän edustajia. Samalla tieteellistä edustusta vähennettiin. Uuden hallintomallin myötä tiedonkulku ylimmältä johdolta professorien suuntaan alkoi heiketä. Professorit alkoivat tuntea jääneensä paitsioon päätöksenteossa. Jo vuonna 2010 yliopistoille yhteisiä huolenaiheita olivat muun muassa akateemisen vapauden puute, pätkätyöläisten asema ja lisääntynyt byrokratia. Kaikki tämä johti yleisen työilmapiirin kiristymiseen, ja yliopistojen houkuttelevuus työpaikkana alkoi laskea kuin lehmänhäntä.

Mihin olemme matkalla nyt? Yliopistojen autonomia ei päde kahdessa asiassa: rahoituksessa ja koulutusoikeuksien myöntämisessä. Nykyinen hallitus on insinööri Sipilän johdolla kiristänyt tieteen poliittista ohjausta erityisesti rahahanojen kautta. Perusrahoitusta on vähennetty ja samalla rahoitusta on kohdennettu kilpailutettuun rahoitukseen, mm. hallituksen määrittelemiin kärkihankkeisiin. Hallitus haluaa tällä tavoin ohjailla tieteenteon suuntaa. Sen sijaan koulutusoikeuksiin ei ole puututttu. Tätä ihmettelee emerituskansleri Kari Raivio:

”Miksi ministeriö myöntää niin monelle korkeakoululle oikeudet myöntää samoja tutkintoja? Opetusministeri sanoo haluavansa uudistuksia. Hänen pitäisi tehdä niitä. Nyt ministeriö antaa hajaannuksen jatkua ja vie loputkin rahat.”

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen vastasi kyseiseen kritiikkiin Ylen Ykkösaamussa (la 22.1. 2016) kertomalla, että uudistusten ohjausta on luvassa korkeakoulujen tulossopimusneuvottelukierroksilla. Tähän liittyen ministeri kertoi pyytäneensä korkeakouluilta ehdotuksia "selkeämmästä työnjaosta, vahvemmista osaamiskeskittymistä, vahvemmasta profiloitumiseta, poisvalinnoista ja rakenteellisesta kehittämisestä."

Raivio kuitenkin teilaa yliopistojen sisältä kumpuavat uudistusehdotukset: 

"Yliopistot eivät itse karsi päällekkäisyyksiä, koska niiden rahoitus riippuu tutkinnoista. Muutoinkin yliopistojen uudistaminen on yhtä vaikeaa kuin hautausmaan siirtäminen. Sisäpuolelta ei kannata odottaa mitään apua."

Opetusministeri näkee korkeakoulujen suurinpana ongelmana ( koulutuksen päällekkäisyyksien sijaan) tutkimuksen keskittymisen liian pieniin yksiköihin. Tästä asiasta Raivio on samaa mieltä:

"Tutkimukset osoittavat, että tulokset ovat sitä huonompia, mitä pienempi yksikkö on. Olisi tärkeää, että yliopistoihin muodostuisi tutkijayhteisöjä, joissa voisi vaihtaa ajatuksia. Meillä on liikaa yhden professorin laitoksia."

Nähtäväksi jää, mihin tilaan yliopistolaitos ajetaan mittavien irtisanomisten myötä. Miten käy vapaan perustutkimuksen ja koulutuksen laadun?

Tähän kommentoisin itse, että Työterveyslaitoksella toimi vielä hiljattain emerituskansleri Raivion kuivailema "ihanteellinen" tutkimusosasto/yksikkö, johon kuului kolme tutkimusprofessoria, joukko vanhempia tutkijoita (dosentit/dosenttitasoiset) sekä erikoistutkijoita (väitelleitä tutkijoita) ja väitöskirjatyöntekijöitä. Oli myös laboratoriohenkilökuntaa riittävästi tutkijoiden apuna sekä yksi hallinnollisiin tehtäviin erikoistunut erikoistutkija. Yhteensä henkilökuntaa oli n. 50-60 henkeä. Joukossamme oli myös lahjakkaita ulkomaalaisia tutkijoita. EU-rahoitteisia projekteja oli useita, samoin muuta ulkopuolista rahoitusta. Valtion palkasta nauttivat lähinnä tutkimusprofessorit, dosentit ja muut kymmenkunta (tai enemmän) vuotta töissä olleet laboratoriomestarit. Valtion palkkarahat, tutkimuslaitebudjetti ja kiinteistöjen kuluista huolehtiminen merkitsivät tutkimustyölle jatkuvuutta. Tällöin tutkimusprofessorit ja dosentit saattoivat keskittyä itse tutkimuksen tekoon ja projektirahoituksen hankintaan. Teimme kansainvälistä yhteistyötä, ja toisaalta Suomen sisällä olimme mukana eräissä merkittävissä tutkimuskonsortioissa. Teimme monialaista ja monitieteellistä tutkimustyötä.

Yksikkömme kuitenkin lopetettiin valtion Työterveyslaitokseen kohdistamien valtionavun leikkausten seurauksena. Emme enää palvelleet laitoksen uuden johdon mielestä riittävän hyvin uudistuneen laitoksen strategiaa, jossa pääpaino siirrettiin tutkimuksesta palvelutoimintaan. Lisäksi tutkimusosaston ylläpitäminen tuli johdon mielestä liian kalliiksi, ulkopuolisen rahoituksen suhteellisen suuresta määrästä huolimatta. Voisiko entisen Työterveyslaitoksen tutkimuksen kärkiyksikön nostaa kuitenkin malliesimerkiksi ideaalisesta tutkimusyksiköstä? Eipä tietenkään, koska ko. yksikköä ei ole enää olemassakaan ensi kesän jälkeen. Jos ei ole muuta pielessä, niin sitten tiukkoihin strategisiin raameihin "epäsopiva" tutkimustyö – tutkimuksen laatu ja kansainvälinen arvostus ovat silloin toissijaisia tekijöitä. Nostaisin hajoitetun yksikkömme kuitenkin malliesimerkiksi Suomen epäonnistuneesta tutkimuspolitiikasta.

Tämän esimerkin valossa en usko yliopistojenkaan uudistusten johtavan mihinkään parempaan niin kauan kuin vallalla on nykyinen "hajoita ja hallitse" -politiikka. Yksi suurimmista ongelmista on liian pitkälle viety aluepolitiikka, minkä seurauksena korkeakoulujen perusrahoitus sirpaloituu liian monen yksikön kesken. Opetusministeri uskoo hallinnollisiin uudistuksiin, missä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen hallintoja yhdistetään. Kysessä on ns. duaalimalli, joka toisi hänen mukaansa lisää tarvittavia säästöjä. Entinen Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettiläs, nykyinen Aalto-yliopiston luennoitsija, Bruce Oreck on todennut Suomen nykymenosta: "Tarvitsemme radikaalia ajatusmaailman muuttumista uudistusten toteuttamiseksi, pienet asteittaiset muutokset eivät johda parhaaseen lopputulokseen".

Politiikan suunnan olisi muututtava  takaisin tutkimusmyönteiseksi. Perustutkimuksen tulee antaa ohjata itse itseään, ei sitä voi ohjailla ulkoapäin, elinkeinoelämän vinkkelistä käsin.Voisimme ottaa mallia Kanadasta, jossa akateemiset joukot itse ryhmittyivät ja alkoivat voimakkaammin vastustaa vallalla ollutta politiikkaa. Akateemisten äänitorvena alkoi toimia "Academic matters"-verkkolehti. Tällä foorumilla esitettiin peittelemätöntä kritiikkiä hallituspolitiikkaa kohtaan. Tässä siis yksi esimerkki siitä, mitä me tutkijat, yliopistolehtorit ja muut tieteen ja koulutuksen tulevaisuudesta kiinnostuneet ihmiset voisimme tehdä. Peräänkuulutan ennen kaikkea kärkkäämpää kritiikkiä jotavilta tieteentekijöiltämme epämääräisen hymistelyn sijaan!

Koulutus, tutkimus ja sivistys ovat nykyisen demokraattisen järjestelmämme peruspilarit. Emmehän salli elinkeinoelämän ottavan yliopistoja ohjaukseensa?

Onko korkeakoulutettujen työttömyys todellinen ongelma?

Tohtoreiden työttömyys kuohuttaa tunteita. Helsingin yliopiston professori Göte Nyman sai somessa 2.1. liikkeelle vilkkaan keskusteluryöpyn kirjoittaessaan Hesarissa otsikolla "Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä". Nyman kirjoittaa: 

"Olisi viisasta seurata ja hoitaa näin suurta tohtorityöttömyyttä kansallisena ongelmana erityistoimin, sillä tohtorit edustavat juuri sitä tietämystä ja osaamista, joka luo edellytyksiä uudelle työlle Suomessa."

Nyman tuo esille esimerkkinä erityistoimista Salon Nokian kännykkätehtaan irtisanomisten yhteydessä perustetun Bridge-ohjelman. Kyseessähän on erittäin onnistunut yrittäjyysohjelma, jonka tuloksia on hehkutettu myös kansainvälisissä lehdistöissä.

Nyman onnistui kuitenkin kirjoituksillaan närkästyttämään ihmiset. Erityisesti Nymanin toteamusta "tohtorit luovat edellytykset uudelle työlle Suomessa" kritisoitiin jälkikäteen. Kauppatieteiden tohtori Miia Kosonen kirjoittaa Hesarin vastineessaan näin:  

"Jos tohtorit ovat tässä (uuden työn luomisessa) ammattilaisia, miksi emme ole onnistuneet luomaan enempää paikkoja omalle työllemme? Selvästikin tarvitsemme myös sellaista osaamista, johon tohtorikoulutus ei ole antanut riittävästi valmiuksia."

"Useista tohtoreiden työttömyyteen liittyvistä puheenvuoroista on havaittavissa, että korkeimmin koulutetuille oletetaan automaattisesti löytyvän valmiita työpaikkoja ikään kuin palkkioksi vuosikausien ponnistelusta. Kysynkin, kuinka valmiita tutkijat ja professorit ovat tarttumaan toimeen itse?"

Kososen – joka itse on perustanut työttömille tohtoreille suunnatun Tohtoriverkoston – viesti on selvä: tohtorien tulisi ottaa itse suurempi vastuu omasta työllistämisestään  ja verkostoitua yli koulutusrajojen.

Kosonen kirjoittaa: "Verkostoille rakentuvassa maailmassa virallisia toimenpideohjelmia tärkeämpää onkin luoda foorumeita, joilla eri elämäntilanteissa olevat ihmiset voivat suoraan kohdata ja yhdistää osaamistaan"

Tohtorien työllistämiseksi ei toistaiseksi (?) ole tehty yhtäkään ns. virallista toimenpideohjelmaa, joten tällaisten ohjelmien tuloksista ei siis voi myöskään vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Oma vastineeni Kososelle ja muille on, että tohtorikoulutus ei todellakaan anna valmiuksia yrittäjyyteen riittävästi. Näin on tilanne erityisesti biotieteiden alalla ja kenties se onkin yksi syy (muttei suinkaan ainoa), miksi työttömien tohtoreiden joukossa on eniten biologeja ja biokemistejä. Yrittäjyyden vähyys onkin mielestäni yksi tärkeimmistä rakenteellisen työttömyyden ongelman syistä.

Nyt ihmettelen tovin, mitä mieltä kansa on tohtorien työttömyysongelmasta.

Mikäli "kansan ääntä" kuuntelee, niin tohtorien työttömyys ei ole asia, joka vaatisi erityishuomiota. Nyt teen tässä yhteydessä oletuksen, että kommentit Nymanin kirjoitukseen (iltaan mennessä HS:n sivulla niitä oli 197) edustaa pientä otosta kansan todellisesta mielipiteestä.

Hyvin monissa kommenteissa tulee esiin näkökanta, etteivät tohtorit tarvitse mitään erityiskohtelua ja että ratkaisu tähän työttömyysongelmaan on se, että koulutetaan vähemmän tohtoreita. Tästä voisi päätellä, että kansan mielestä ylikoulutus tai tohtoreitten "liukuhihnakoulutus" ovat ongelman ydin, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Konsensus tässä asiassa on suorastaan ylitsevuotava.

Tässä poimintoja:

"Voisiko harkita myös tarjonnan vähentämistä? Tohtoreita koulutetaan järkyttävän paljon ja samalla vaatimustaso vaikuttaa alentuneen. Korkeakouluilla on tähän looginen syy: tohtorintutkinnoista saa OKM:ltä hyvät rahat. Silti tohtorien ylituotanto ei välttämättä ole järkevää yhteiskunnan kannalta."

"Vuosia on tiedetty, että julkisen sektorin , valtion - ja kunnien rahoitus- tulopohja on ollut velkavetoista, mttta Yliopistoissa on siitä huolimatta jatkettu rekrytointitarpeeseen perustamatonta, ns. volyymi tohtori koulutusta, jotta Yliopistojen opetuksen- tutkimuksen rahoitus olisi ikäänkuin turvattua."

"Tohtoreista on tullut 2010-luvun muna- ja voivuori, joiden tuotantoa ei (haluta) saada kuriin. Tohtorituotanto maksaa paljon rahaa, ja tuloksena saadaan inhimillisesti ja rahallisesti paljon maksava ongelma tohtorien työllistämisen suhteen."
   
 Nyman itse toteaa kirjoituksensa lopussa:

"Onnetonta on, että tohtorien työttömyys on tulosta korkeakoulupolitiikan karmeasta epäonnistumisesta ja se olisi voitu hyvinkin välttää".

Samantyyppinen ajatus tulee esille Twitter-keskusteluista: "Muutospaine koulutusjärjestelmään, ei syyllistämistä tohtoriksi kouluttautuneille"

Nymanin kirjoituksen kommenteista poimittuja vastakkaisia ajatuksia:

"Puhe ylikoulutuksesta perustuu vääränlaiseen ajatukseen työpaikkojen rajallisuudesta" 

"Jokaisen maan tulevaisuus rakennetaan pohjimmiltaan perustutkimuksella. Tohtoreita ei meillä ole liikaa, vaan perustutkimusrahoitusta pitää lisätä. Nähtäväksi jää, onko Suomi pohjimmiltaan maa, jossa tätä ei ymmärretä."

"Suomen innovaatiot tulevat korkeakouluista, niissä rakennetusta osaamispääomasta. Ja Nokia on tästä täydellinen esimerkki. Suomi ei olisi koskaan saavuttanut sitä tieteellisteknistä asemaa maailmalla joka meillä oli, ilman panostusta korkeakouluihin."  

Onko tohtorien työttömyysongelma todellinen ja jollain tapaa erityinen verrattuna muuhun työttömyyteen? Akavan sivuilla todetaan näin:  

"Korkeakoulutettujen työttömyys on kasvanut lähes 2,5-kertaisesti eli noin 150 prosenttia vuodesta 2008 alkaen. Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreiden tilastojen mukaan lokakuun 2015 lopussa työttömänä oli 47 000 korkeakoulutettua". 

Ongelma on siis todellinen, ja jotain erityistä vinoumaa yhteiskunnassamme on tapahtumassa, jos korkeakoulutettujen ihmisten työttömyys on laskukauden aikana kasvanut nopeammin kuin alemmin koulutettujen. Näin siis Suomessa, joka aiemmin oli tunnettu korkeasta koulutustasostaan ja olimme jopa ylpeitä siitä.

Akavan Heikki Taulu kirjoittaa: "Yllättäen pitkäaikaistyöttömyys on yleisempää kaikkein korkeimmin koulutettujen työttömien keskuudessa. Tutkija-asteen tutkinnon suorittaneista työttömistä on tuoreimman tiedon mukaan pitkäaikaistyöttömiä jo tyrmäävät 40 prosenttia."  

Toisin sanoen korkeakoulutettujen keskuudessa pitkäaikaistyöttömyys on kohdannut etenkin tohtoreita. Onko siis tohtorien omaa syytä se, etteivät ole pystyneet itseään työllistämään? Ovatko muut korkeakoulutetut parempia itsensä työllistäjiä?

On ilmeistä, että näin suuri työttömyyden nousu lyhyessä ajassa (vrt. muihin koulutusasteisiin) on indikaatio selkeästä rakenteellisesta ongelmasta. Tohtorikoulutuksen saaneet ovat päteviä erityisesti tutkijoina ja asiantuntijoina. Tutkijaksi ei pätevöidytä alemmilta koulutustasoilta. Onko siis kysessä ylitarjonta (kuten kansa näyttää ajattelevan), vai mitkä ovat todelliset työllistymisen esteet?

Professori Maarit Valo on Professoriliiton sivuilla kirjoittanut asiasta näin: 

"Ongelmaa (tohtoreiden työttömyys) ei pidä ratkaista väestön koulutustasoa madaltamalla eli niin, että tohtorikoulutuksen määrää supistettaisiin. Jos Suomi aikoo menestyä globaalissa kilpailussa korkean koulutuksen ja vahvan osaamisen turvin, se tarvitsee tohtorinsa. Eikä meillä pitäisi olla varaa hukata yhdenkään asiantuntijan työpanosta."

Myös Acatiimissa (joka on professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti) ollaan samoilla linjoilla:

"Koulutusmäärien vähentämistä kannattaa tarkastella myös tulevaisuuden valossa. Lähivuosien ja vuosikymmenten monimutkaiset, maailmanlaajuiset ja paikalliset ongelmat lisäävät tutkitun tiedon kysyntää".

Acatiimi painottaa, että monien, myös ennakoimattomien kysymysten ratkaisu vaatii monitieteistä yhteistyötä ja tutkijoiden vahvaa panostusta. Ehkäpä tutkijoita pitäisikin kouluttaa nykyistä enemmän?

Akava on loppuvuonna esittänyt useita keinoja, joilla korkeakoulutettujen työttömyyteen on nopeasti puututtava. Ensimmäisenä listalla on työllisyyspolitiikan kehittäminen ja työllisyyspalveluiden tehostaminen. Akava esittää, että työpaikkoja etsiessä kannattaa hyödyntää yksityisiä palveluntuottajia. Ne voivat paikata TE-toimistojen resurssipulaa, joka heikentää esimerkiksi korkeakoulutettujen työllistymispalveluita. Lisäksi teollisuuden olisi haettava kasvua panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä innovaatiotoimintaan (TKI).

Oma verkostoituminenkaan ei valitettavasti ratkaise yhteiskunnan rakenteellista ongelmaa – eli sitä, jos työpaikkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Tietysti yksilötasolla hyvin verkostoituneet ihmiset työllistyvät todennäköisimmin. Yhden ihmisen firmat tai verkostojen pohjalta perustetut pikkufirmat eivät kuitenkaan ole ratkaisu maassamme paisuvaan rakenteelliseen ongelmaan. Tarvitaan kasvufirmoja ja edellytyksiä kasvulle, ja juuri tähän tarvittaisiin myös valtion toimia.

Ongelman ydin: Suomessa on liian vähän yrityksiä! Nyt puhun omasta alastani eli biolääketieteestä, jonka itse tunnen parhaiten. Suuret lääketieteen ja farmasian alan firmat maailmalla – lähimpänä esimerkkinä Ruotsi – palkkaavat maistereita ja tohtoreita, eli juuri niitä, joita yliopisto ei työllistä. Ei kuitenkaan Suomessa, koska täällä ei ole riittävästi tutkimusta tekeviä yrityksiä. Suomessa ei tehdä lähes lainkaan lääkeainetutkimusta. Täällä on pulaa kaikenlaisista firmoista, niin pienistä, suurista kuin keskisuuristakin.

Suomen houkuttelevuutta ja yritysympäristöä olisi parannettava niin, että tänne tulisi lisää kansainvälisiä TKI-yrityksiä (niin lääketieteen kuin muidenkin alojen), ja että suomalaiset itse voisivat helpommin perustaa yrityksiä. Tekes-rahoituksen pienentäminen ei ainakaan auta asiaa. Tätä taustaa vasten professori Nymanin vetoamus tohtorien yrittäjyysohjelman perustamisesta on aiheellinen.

Tällä hetkellä olemme – koko Suomi, mikäli julkista keskustelua seuraa – tilanteessa, josta oheinen joulukuussa Työterveyslaitoksen tyhjennetyssä toimistohuoneessa otettu kuva kertoo.

Työpaikat tyhjenevät ja jäljelle jää vain kuihtuneet kukkaset.

Suunta olisi käännettävä ja kuten edellä esitin, myös tohtorien työttömyyden ratkaisemisen avaimet piilevät yksityisen sektorin kasvussa ja imussa.

Korkeakoulutuksen vähentäminen vie meitä vastakkaiseen suuntaan: kohti suurempaa taantumaa ja kansainvälisen kilpailun kelkasta tipahtamista. Juuri korkea koulutustasomme on ollut avain menestykseen viime vuosikymmeninä. Uuden tiedon tuottaminen ja sen jalostaminen suurempien joukkojen ymmärrettäväksi pitäisi nähdä merkityksellisenä tavoitteena innovaatioiden tuotteistamisen rinnalla.

Tietysti jokaisella työttömällä on vastuu omasta työllistymisestään. Tässä asiassa yhteiskunta ei auta lainkaan työtöntä tarjoamalla tehottomia ja aikansa eläneitä TE-palveluja. Miksi tällaista hyödyttömäksi koettua järjestelmää ylipäätänsä pidetään hengissä?

Saadaksemme yhteiskunnan ymmärtämään koulutuksen ja tutkimuksen tärkeyden, ja että juuri nämä kaksi asiaa ovat menestyksen avaimet, tulisi tohtoreiden ja tutkijoiden verkostoitua tavoitteenaan vaikuttaa nykyisen politiikan suunnan muutokseen. Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta löytyy Kanadasta, jossa hiljattain on valittu ensimmäinen tiedeministeri, ja tieteen rahoitus on usean vuoden jälkeen käännetty jälleen kasvusuuntaan.

Ensimmäiseksi voisimme yrittää luoda uusia kanavia ja foorumeita rakentavalle keskustelulle poliitikkojen ja asiantuntijoiden välille.  Alituinen syyttely, loukkaantuminen, narina, puolustautuminen ja omiin samanmielisiin piireihin poteroituminen ei vie asioita eteenpäin.