Vartiosaari puskutraktorin alle

Seurasin Helsingin kaupunginvaltuuston kokousta eilen yöllä. Melkoinen show. Kokous kesti kello kahteen asti, joten valtuutetuille tuli täysi työpäivä. Malmin lentokentästä äänestettiin ainakin kuusi kertaa, jolloin puheenjohtaja totesi, että "eiköhän se valtuuston kanta ole jo selvillä". Helsingin uusi yleiskaava siis hyväksyttiin, mikä oli etukäteen ennakoitavissa. Vartiosaaren osayleiskaavan hyväksyminen sitävastoin meni tiukaksi peliksi. Vihreät, jotka puskivat läpi Keskuspuiston melko härskiä raivausta kaupunkibulevardien varjolla, yrittivät luoda nahkansa Vartiosaaren kohdalla. Tämä ei kuitenkaan auttanut, koska Vartiosaaren kaavoituksen kannalla seisoivat vankkumattomasti SDP ja Kokoomus – eläköön ryhmäkuri! Tässä kuviossa ei sitten hirveästi ollut painoarvoa Vihreitten, muun vasemmiston ja pienpuolueitten tunteisiin vetoavilla puheilla. Vartiosaari päätettiin jyrätä äänin 44-40. Surullista, mutta totta.

Siilien "suojatie" Vartiosaaressa.

Vartiosaaren kaavoittaminen on Helsingin kaupunkisuunnittelun yksi  suurimmista mokista (en tässä kohdin ota kantaa Malmin lentokenttään, minkä rakentamisesta on päätetty jo aiemmin). LonelyPlanet listasi Suomen hiljattain maailman kolmanneksi mielenkiintoisemmaksi matkailukohteeksi vuonna 2017. Esille nostettiin erityisesti Suomen ainutlaatuinen luonto. Helsinki kuitenkin halusi vastata huutoon päättämällä hyväksyä asuinrakentamisen yhdessä kaupungin monimuotoisimmista luontokohteista. Syynä lienee pelkkä taloudellinen ahneus, koska kaavavaranto Helsingissä riittäisi uuden yleiskaavan myötä pitkälle tulevaisuuteen ilman Vartiosaartakin. Valitettavasti Vartiosaaren rakentaminen on ekologisesti kestämätöntä kehitystä. Lisäksi on mielestäni silkkaa tyhmyyttä, jos luontomatkailun ja turismin merkitystä tällä tavoin vähätellään. Samaa linjaa edustaa Rastilan leirintäalueen kaavoitus. Helsingillä olisi paljon potentiaalia kehittää luontomatkailua ja sitä kautta vetovoimaisuuttaan, mutta tätä eivät päättäjät näytä ymmärtävän. Ei edes sitä, että turismi on todennäköisesti juuri se elinkeino, mikä loisi uusia työpaikkoja ja toisi tuloja kaupunkiin.

Seuraavalle valtuustokaudelle jää urakkaa luonnon pelastamiseksi – sen rippeen, mitä pelastettavissa on. Yleiskaava on häikäilemätön virkistysalueiden ja ihmisten lähiluonnon suhteen. Kuitenkin useita kaupunginvaltuuston nyt hyväksymiä ponsia täytyy huomioida, ennen kuin talousmahdit pääsevät raivaustöihin. Minä uskon toistaiseksi, että Vartiosaaren lopullinen rakentaminen saadaan vielä torpattua. On silti erittäin valitettavaa, että saari ei edelleenkään aukene suurelle yleisölle virkistysalueena eikä matkailua voida tältä osin kehittää. Ohjattaisiinko turistit saman tien takaisin Ruotsin laivaan tai Aasian koneisiin? Tätäkö päättäjät haluavat? Itse ainakin aion kampanjoida nykyisen kehityssuunnan muuttamisen puolesta. Luonto kuuluu meille kaikille.

Kunnallisvaalit tulossa – pienpuolueet tarjoavat vaihtoehtoja nykymenolle

Lähdin mukaan Liberaalipuolueeseen, koska olin erittäin turhautunut vallallaolevien poliittisten puolueiden tapaan hoitaa asioita. Nyt on nähty jo liian monta hallitusta, jotka eivät ole kyenneet rakennemuutoksia tekemään ja Suomen taloutta kuntoon laittamaan. Koen vahvasti, että ainoa keino saada taloutemme suunta muuttumaan, on nykyisten yhteiskuntarakenteiden perusteellinen tuulettaminen. Tämä ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin itsepintaisesti pidämme kiinni vanhoista valtarakenteista ja etupiiriajatteluun pohjautuvasta päätöksenteosta.

Liberaalipuolue Jyväskylän yliopiston avajaiskarnevaaleissa

Liberaalipuolue on rohkeasti lähtenyt mukaan politiikkaan tarkoituksenaan tarjota varteenotettava vaihtoehto nykyiselle päätöksenteolle. Politiikkamme pohjautuu klassisen liberalismin ideologiaan höystettynä uusilla mausteilla. Mitä tämä sitten tarkalleen ottaen tarkoittaa? Minulle henkilökohtaisesti nykyaikainen liberalismi merkitsee mm. suvaitsevaisuutta; yksilönoikeuksien korostamista; heikommista kanssaihmisistä ja elinympäristöstämme huolehtimista; ja elinkeinovapauden puolustamista. Yksilönvapauden lisääminen merkitsee toisaalta liiallisen julkisen vallan sääntelyn ja byrokratian purkamista – annetaan kansalaisille enemmän vapautta toimia eikä syrjitä vähemmistöjä.

 Kunnallisvaaliteemat

Helsingin kunnallistasolla hyvin kekeinen teema on kaupungin uusi yleiskaava. Päätöksiä tähän liittyen nuijitaan kaupunginvaltuustossa läpi jo nyt syksyllä. Huolestuneena kuitenkin seuraan minkälaista tulevaisuuden kaupunkia olemmekaan rakentamassa. Lähtökohtana tulisi olla nykyisten asukkaiden mielipiteet huomioiva kaupunkisuunnittelu – kuitenkin uudistusmielinen eikä jarruttava. Sellainen ajatus, että päätökset nuijitaan läpi toisten (välillä suurenkin joukon) kaupunkilaisten kiivaasta vastustuksesta huolimatta, tuntuu minusta vastenmieliseltä. Päätöksenteko ei saa johtaa kaupunkilaisten kahtiajakoon, vaan päinvastoin tavoitteena pitäsi aina olla entistä suuremman yhteenkuuluvuuden luominen. Helsingistä olisi tehtävä kaupunki, jossa monimuotoisuus on sallittua, ja sitä edistetään. Lisäksi meidän olisi hahmotettava paremmin kaupungin vahvuudet ja ainutlaatuiset piirteet, joiden pohjalta tulisi aktiivisesti rakentaa elinvoimaisempaa kaupunkia. Guggenheim on väärä suunta. Korostetaan mieluummin omaa omaperäisyyttämme (kuten paikallinen taide ja kulttuuri) sekä luontoa, jota meillä vielä on jäljellä, ja mikä on monien turistien pääasiallinen syy matkustaa Helsinkiin.

Vartiosaaren luontopolku

1) Luontoarvojen kunnioittaminen. Omassa ajattelussani keskeistä on luontoarvojen kunnioittaminen siten, että lähiluontoa ei saa sitä arvostavilta ihmisiltä riistää tai eliölajien elintilaa entisestään kaventaa. On löydyttävä muita ratkaisuja rakentamisen suunnitteluun kuin vähäisten vielä jäljellä olevien luonnontilaisten metsien häikäilemätön raivaus kaupunkialueella. Liberaalipuolue ajaa vaihtoehtona rakentamista korkeammalle sekä kaavoituksen muuntamista joustavammin eri tarkoitukseen niin, että tyhjät toimistotilat voitaisiin hyödyntää asumiseen nykystä huomattavasti nopeammalla aikataululla. Mielestäni kaavoitusta tulisi pääsääntöisesti tehdä yhteistyönä koko pääkaupunkiseudun kuntien kesken niin, että rakentamisessa huomioitaisiin paremmin myös tulevien työpaikkojen sijainti.

2) Koulutuspolitiikka ei saisi olla kouluja yhdenmukaistavaa, keskusjohtoisesti määrättyä toimintaa. Mitä tulee digitalisaatioon, opettajilla tulisi jatkossakin olla oikeus ja mahdollisuus päättää opetuksen järjestämisestä OPS:n puitteissa. Digitalisaation tulee olla opetuksen apuväline, ei itse pämäärä. Ylhäältä päin ei tulisi määrätä digitalisaation (tai oppimisympäristöjen käytön) määrää taikka sitä, minkälaisia yksittäisiä ohjelmia ja oppimisympäristöjä koulujen tulisi käyttää. Keskeneräisiä ohjelmistoja ei tulisi ottaa kokeilumielessä käyttöön, koska tästä voi olla kouluille enmmän haittaa kuin hyötyä.

3) Avoimuus päätöksenteossa on tavoite, jota kohti pitäisi kulkea. Haluan myös edistää tutkimuksen hyödyntämistä päätöksenteossa. Nyt ongelmana on tutkimustiedon heikko välittyminen tutkijoilta päätöksentekijöille. Oman tutkijataustani johdosta minulta löytyy takataskustani ideoita juuri tämän ongelman ratkaisemiseen.

Järjettömän kalliit Kruunusillat – floppi jo syntyessään?

Kruunuvuori Helsingin Laajasalossa on yksi suurimpia Helsingin lähitulevaisuuden rakennushankkeista. Laajasalon asukasmäärä on tällä hetkellä n. 16 000, mutta sen arvioidaan uusien kaavoitussuunnitelmien ja rakentamisen kautta tuplaantuvan vuoteen 2040 mennessä (12 500 asukasta/uusi asuinalue + 10 000 asukasta/täydennysrakentamista). Näiden väestöennusteiden pohjalta liikenneyhteyksien parantaminen Laajasalon ja keskustan välillä on välttämätöntä, ettei idän suunnan tiet ja metro tukkeutuisi väenpaljoudesta.

Kruunusiltojen rakentaminen Laajasalon Kruunuvuorenrannan ja Hakaniemen välillä on Kruunusillat-hankesuunnitelman mukaan suorastaan “ainoa vaihtoehto” järjestää kapasiteetiltaan riittävät liikenneyhteydet. Koko alueen maankäyttö perustuu raitioliikenneratkaisun toteuttamiseen yhtäaikaisesti.

Kruunuvuoren sillan rakentaminen on osa kaavoitussuunnitelmaa, liittyen oleellisena osana “saariston liikenneyhteyksien parantamiseen”. Koska Helsingin keskustalla ei ole kapasiteettia ottaa vastaan Laajasalosta suuntautuvaa yksityisautoilua, on silta suunniteltu vain pikaraitiotielle, kävelijöille ja pyöräilijöille. Suunnitelman seuraavassa vaiheessa on muuten tarkoitus uhrata Vartiosaaren ainutlaatuinen luonto rakentamiselle ja jatkaa pikaraitiotietä Vartiosaaren läpi. Eikö kasvava kaupunki eniten tarvitsisi sellaisia luontokohteita henkireiäkseen kuin Vartiosaari aivan Laajasalon kupeessa?

Vartiosaari – luontokeidas Laajasalon kupeessa

Mikä tässä hankkeessa arveluttaa?

1) Ennen kaikkea hankkeen kalleus. Sillan tämänhetkinen arvioitu hinta on 239 milj. euroa (+korot 39 milj = 278 milj) liikenneinfraa, sekä välittömiä liikennöintitikuluja (raitiovaunut, vaunuhallit ym). tämän päälle n. 100 milj euroa. Siis yhteensä vajaa 400 milj. euroa.  Näyttää siltä, että tästä arviosta puuttuu kuitenkin esim. sillan pengerryskulut ja mahdolliset sillan kattauskulut. Lisäksi hankkeeseen liittyy muita "sivukuluja", kuten rannan parannustöitä, jotka eivät kohdistu itse hankkeeseen, mutta lankeavat kuitenkin veronmaksajien maksettaviksi. Toisin sanoen hankkeen kokonaishinta ei sisällä ns. oheiskuluja.

Suomen olosuhteet saattavat pakottaa sillan kattamiseen, jotta sillan todellista käyttöastetta voitaisiin kasvattaa. Nyt arvioitu 3000 jalankulkijan ja pyöräilijän kekimääräinen päiväkäyttö lienee melko lailla optimistinen. Todennäköisyys sille, että esim. talvipyöräily jäisi kovin vähäiseksi ankarien olosuhteiden takia, on melko suuri. Myöskään hintalappua todelliselle sillan kunnossapidolle ei ole vielä selvillä (selvitetään vasta jatkosuunnitelmien yhteydessä). Raitiovaunujen varareittiä ei ole, jos esim. tulee teknistä vikaa kyseisellä taipaleella.

Kulosaarelaiset ry:n teettämän mielipidekyselyn mukaan hankkeen kannatus laskisi (46 prosentista) 22 prosenttiin, jos sen kustannukset nousisivat 50 prosentilla. Hinta on siis avainkysymys. Kokemuksesta tiedämme, että suurten rakennushankkeiden hitalappu tuppaa paisumaan kuin pannukakku vrt. Länsimetro, jonka lopullinen aikataulu ja kustannukset ovat edelleen hämärän peitossa

2) Kruunusillat-hankkeesta kerrotaan ylpeästi, että sillasta tulisi valmistuessaan yksi maailman pisimmistä pelkkään joukkoliikenteeseen suunniteltu silta. Kokemusta tämäntyyppisistä ratkaisujen toimivuudesta ei siis ole kovin paljoa mistään muualta maailmasta olemassa. Sen sijaan liikennelaskelmien pieleen menosta on esimerkkejä, mainittakoon vaikka Brisbanen kaupungin alitse kulkeva Clem 7 -tunneli, joka oli erittäin kallis floppi. Pahoin pelkään, että Helsinki kulkee nyt Brisbanen viitoittamaa tietä – ainakin nykyisen taloudellisen tilanteen valossa, jossa ei näy valoa tunnelin päässä. Erona Brisbaneen tässä on se, että tappiot lankeavat ennen pitkää veronmaksajille, ei yksityiselle taholle.

3) Sillan häiriötön käytettävyys. Nykyisten Kruunusillat-hankkeen olosuhde-ennusteiden mukaan myrsky yltyy sillalla niin voimakkaaksi, että silta joudutaan sulkemaan liikenteeltä vain 0,5 h ajaksi per vuosi. Tämän arvion voi kyseenalaistaa. Valitettavasti näyttää siltä, että ilmastonmuutos on todellisuudessa arvaamaton, esim. nykyinen napajäätiköiden sulamisnopeus on tullut tutkijoille yllätyksenä. Ilmastonmuutokseen liittyy myrskyjen määrän lisääntyminen, mutta niiden todellinen arvioiminen on vaikeaa. Tältä pohjalta näyttää, että Kruunusillat-raportissa on jätetty ilmastonmuutos kokonaan huomiomatta. Tällainen silta voi olla siten hyvinkin riskaabeli tulevaisuuden käytettävyytensä suhteen.

Kruunuvuorensilta – kaunis, mutta kallis ja arvaamaton

4) Mitä siltahankkeella saavutetaan?

Laskelmien mukaan Kruunusillat-hanke on kaikkein tehokkain tapa vähentää yksityisautoilua Laajasalosta keskustan suuntaan. Lyhentynyt matka-aika sekä palvelutason nousu ovat huomattavimmat hyödyt.

Kruunusillat palvelisi kuitenkin lähinnä Laajasalon 30 000-40 000 asukasta, ja lisäksi esim. Korkeasaareen suuntautuvia turisteja. Vedotaan siihen, että silta itsessään olisi elämys kaikille kaupunkilaisille. Melko kalliista "elämyksestä" on kyse veronmaksajien kannalta.

Kalliiden liikenneinfra-ratkaisuiden – jotka sitten lopulta palvelisivat vain osaa kaupunkilaisista – jääräpäinen puskeminen eteenpäin pahimman laman aikaan osoittaa päättäjiltä jonkinlaista “mustat lasit päällä, kiinteistökuplan sisällä”-meininkiä.

Mitä pitäisi tehdä toisin?

Kruunusilta-hankkeen kohdalla on selvitetty myös useita eri vaihtoehtoisia liikenneratkaisuja, joista toiseksi toimivin näyttäisi olevan bussilauttaratkaisu. Tällainen bussilautta ei kuitenkaan ole käytössä missään muualla maailmassa, joten kokemuksia sellaisen toimivuudesta ei ole. Raportin pohjalta vedotaan lauttojen hitauteen raitioliikenteeseen verattuna. Todellisuudessa lauttaselvitys itsessään on varsin yksioikoinen ja puutteellinen. Ikään kuin olisi olemassa vain yksi ainoa “mahtilauttamalli”. Entäpä ne nopeammat lautat tai vaikkapa ilmatyynyalukset (ilman bussia), täytyyhän niitäkin olla olemassa? Entäpä yksityinen vesitaksiliikenne? Ihan mahdoton ajatus(ko) sosialistisessa Suomessa?

Helsingin kaavoituksen pohjana oleva peruskasvuennuste/nopea kasvuennuste voi toteutua, jos talouskasvu kääntyy nousuun ja Helsinki pysyy elinvoimaisena ja vetovoimaisena kaupunkina. Helsingin tulee houkutella myös elinkeinoelämää alueelleen, jotta uusia työpaikkoja syntyisi.

Helsinki ei valitettavasti näytä tällä hetkellä panostavan elinvoimaisuutensa kasvuun. Uudet kaavoitussuunnitelmat ovat päinvastoin vähentämässä koko kaupungin viihtyisyyttä asuinpaikkana. Miksi yrityksetkään perustaisivat konttoreitaan sellaiseen kaupunkiin, joka ei enää olekaan mukava paikka ihmisille asua? Kolkkoon betonikaupunkiin, jossa lähivirkistysalueet aiotaan raivata rakentamisen tieltä, esim. Vartiosaari, keskuspuiston reunamat; mahdollisesti myös Kivinokka ja Töölönlahti – eli kaikki ne alueet, joista luontoarvoja arvostava ja ihmisten mielenterveyteen positiivisesti vaikuttava kaupunki koostuu. 

Helsinki tarvitsee nopeasti muutosta nykyiseen kaupunkia ankeuttavaan sekä yltiöpäistä lainanottoa kannattavaan politiikkaan. Otetaan järki käteen ja laitetaan kaavoitus sekä yltiöpäiset hankesuunnitelmat uusiksi. Tarkastellaan väestökehitystä uudestaan nykyisen taloustilanteen pohjalta – realismia, ei ylioptimismia. Kaupungin kehittämisen tulee perustua avoimeen päätöksentekoon sekä vuoropuheluun asukkaiden kanssa.

Alanvaihto kaatuu byrokratiaan

TE-toimiston byrokraattien betonibunkkeri

Yle julkaisi 3.8. uuden hallitukselle suunnatun taloustutkijoiden kannanoton, jossa ehdotetaan rakenteellisten muutosten tekemistä työmarkkinoille, koska elvytysvaraa ei ole. Yllätys, yllätys – pelkällä säästökuurilla ei työllisyyttä paranneta eikä kiky ole maaginen taikasana, joka loisi 110 000 uutta työpaikkaa.

Taloustutkijoiden esitys sisältää useita – mutta ei välttämättä kovin uusia tai maata mullistavia – ehdotuksia työmarkkinoiden kehittämiseksi. Yksi näistä on ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastus niin, että alussa maksettava summa olisi suurempi, mutta pienenisi ajan myötä. Tämän mallin ajatellaan olevan kannustavampi kuin nykyinen systeemi. Porrastettu työttömyysturvajärjestelmä on käytössä Ruotsissa, josta mallia voisi ottaa.

Taloustutkijoilla (Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä etunenässä) on yhteisymmärryskin työmarkkinajärjestöjen kanssa siitä, että "ansioturvasta ei varsinaisesti säästetä", mutta rakennetta voisi kehittää. Ansioturvan porrastusta on ehdotettu aiemminkin; Elina Lepomäki ja muut liberaalit ajattelijat ovat ehdottaneet tämäntyyppisiä uudistuksia. Ei siis mitään uutta maan ja taivaan välissä.

Kovin tutulta kuulostaa, että tuoreimman ehdotuksen takana olevat taloustutkijat haluavat toimia yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa. He eivät esitä mitään sellaisia muutoksia, joita työmarkkinajärjestöt eivät ole valmiita hyväksymään. Tähänkö on maassamme tultu? Jäykät työmarkkinat vaatisivat joustoa, mitä tulee erityisesti palkanmuodostukseen (kts. Maailman talousfoorumin vertailun häntäsija), mutta ammattiyhdistysliikkeen annetaan siitä huolimatta painaa jarrua vallan kahvoissa. Toimijoiden, joita kansa ei edes valitse demokraattisesti, annetaan mielin määrin jarruttaa koko työllisyytemme kehitystä. Ay-pampuilla on siis takanaan myötäilevien talousasiantuntijoiden joukko esittämässä näennäismuutoksia. Tosiasiassa esitetyt "muutokset" voivat olla pelkkää kikkailua vallitsevan järjestelmän tiukoissa puitteissa.

Julkisen työnvälityksen tehottomuus – byrokratian huipentuma?

Työllisyyden nostamiseksi vaadittaisiin useita rinnakkaisia toimia, jotka olisivat todellisia rakenteellisia uudistuksia kaikenlaisen näpertelyn sijaan. Työttömyysturvajärjestelmään sidotuista kannustinloukuista olisi ensisijaisesti päästävä eroon. Pahimmat näistä ovat opiskelusta ja yrittäjyydestä rankaiseminen. 

Yksi ongelmakohdista on julkisen työnvälityksen tehottomuus. Turussa toki yritetään tehostaa TE-toimistojen työnvälitystä uuden kokeilun avulla, jossa ideana on "työvoimatoimiston palvelujen porrastus työttömyyden keston mukaan". Palvelut "paranevat",  mitä kauemmin työttömyys on kestänyt. Lopulta, ellei ole töitä onnistunut ansiosidonnaisen työttömyysturvan aikana saamaan,  ohjataan firmoihin ilman erilliskorvausta töihin, mitä kutsutaan "harjoitteluksi" tai "koulutukseksi". Vaikea sanoa, tuleeko tällaisesta jopa tulevaisuuden väylä työllistyä alaa vaihtaville ammatti-ihmisille vai jääkö pitempiaikainen työllistyminen työttömälle vain haaveeksi firmojen ollessa suurimpia voittajia työvoimakustannusten laskiessa. Kuluthan firmoille ovat vain koulutuksen hinta (n. 1000 eur/kk).Tähän osallistuminen on kuitenkin toistaiseksi ollut vapaaehtoista, joten en ymmärrä, miten pakottaminen voisi toimia jatkossakaan. Pakotettunahan ihminen ei lähtökohtaisesti ole motivoitunut.

Itse en usko TE-toimistojen työvälityksen tehostumiseen poppakonstein. Sitran keväällä julkaistun työelämätutkimuksen mukaan alle joka kymmenes työssäolevista on työllistynyt julkisen työnvälityksen avulla. Tilanne on siis melko toivoton – julkisen sektorin tehottomuuden ennätys mahdollisesti. TE-toimiston palvelujen yksityistäminen olisi todennäköisesti kaikkein järkevintä tehottoman byrokratiahimmelin elvyttämisen sijaan.

Virkamies päättää koulutustarpeesi puolestasi

Ansioturvalla saa nykyään osa ihmisistä opiskella, jos heillä on kaikki opintotukikuukaudet jo aikanaan kulutettu loppuun. Kuitenkaan tämä opiskeluoikeus ei koske kaikkia työttömiä. TE-toimiston virkamiellä on valta antaa hylsy hakemuksellesi ja todeta, että “sinulla on työmarkkinoilla kelpoinen tutkinto”. Tämä voi tapahtua siitäkin huolimatta, että hakijan nykyisellä alalla on huono työllisyystilanne. Toinen peruste hylkyyn voi olla se, että henkilön valitsemalla uudellakaan alalla ei virkamiehen tulkinnan mukaan ole riittävän hyvä työllisyystilanne. Byrokratian hampaissa olet piste tilastoissa, et yksilö.

Virkamiehen päätöksestä ei voi valittaa

Tähän epäkohtaan yrittää viime viikolla julkistettu kansalaisaloite puuttua: jokaisella työttömällä pitäisi olla yhtäläiset oikeudet opiskeluun. Tosin aloitteillakin on aina rajoitteensa: tässä ehtona on, että työttömällä pitäisi olla vähintään "kahdeksan vuotta työkokemusta viimeisen kymmenen vuoden ajalta". Tämä pykälä jättäisi esim. yliopistolla pitkään pätkätöissä olleen tutkijan, joka on viettänyt äitiyslomiaan tai hoitovapaita ilman työsopimuksen voimassaoloa tuolta ajalta, opiskeluoikeuden ulkopuolelle. Laskettaisiinko apurahalla työskentelyäkään työnteoksi?

 

Alanvaihdon kankeus  

Tarkastellaanpa vielä nykytilannetta. Mikä parantaisi sellaisen ihmisen työllistymismahdollisuuksia, jolta esim. valtion työpaikka on mennyt alta, eikä kontakteja yritysmaailmaan ole riittävästi? Hänellä ei ole välttämättä yrittäjyydestäkään aiempaa kokemusta, saati liikeideoita. Onko tällainen henkilö  yhteiskunnan ylijäämäerä, toivoton tapaus?

Jos työtön ei saa opiskella yhteiskunnan tuella, ei saa hankkia minkäänlaista täydennyskoulutusta, eikä edes maksullista koulutusta, niin mikä sitten ratkaisuksi? Mikäli opiskelumotivaatiota kuitenkin löytyisi, pitäisikö olla riittävästi omia säästöjä tai rahkeita ottaa opintolainaa todennäköisen asuntolainan lisäksi? Opintolainan saaminenkaan ei ole ehkä niin helppoa, eivätkä pikavipitkään houkuttele tolkun ihmisiä. Opiskelumotivaation pitää olla todella korkealla, jotta kesken ansiosidonnaisen kauden luopuisi työttömyyskorvauksesta ja alkaisi kuluttaa säästöjään, vieläpä kenties maksullisen koulutusvaihtoehdon valinneena.

Paljon puhutaan julkisuudessa siitä, miten ihmisten tulisi voida joustavasti siirtyä alalta toiselle suhdanteiden niin vaatiessa. Suomessa ei kuitenkaan ainakaan (yli)koulutettujen ihmisen alanvaihto näytä onnistuvan, koska systeemi on rakennettu suorastaan työttömyyttä ja toimettomuutta suosivaksi. Täytyyhän yhteiskunnalla olla reserviä, joka yllättävän työvoimapulan iskiessä on helposti mobilisoitavissa – vai miten se menikään?

Korkeakoulutettujen downshiftaus alempiin ammatteihin tosin hyväksytään toisinaan (virkamiehen suotuisalla päätöksellä). Ongelmaa ei varmaankaan olisi, mikäli filosofian tohtori haluaisi opiskella lähihoitajaksi. Joskus se on järkeväkin ratkaisu – silloin, kun työtön itse todella haluaa valita tällaisen vaihtoehdon. Onko se silti yhteiskunnan kannalta paras ratkaisu, että korkeakoulutetuille ei anneta vaihtoehtoisesti täydennyskoulutusmahdollisuutta, eli mahdollisuutta joustavaan alanvaihtoon pienellä koulutuspanoksella?

Työnhakustrategiat

Määritelmän mukaan ansiosidonnaista työttömyysturvaa nauttivan ihmisen tulee olla aktiivinen työnhakija. Hakemuksia pitäisi tiuhaan tahtiin lähetellä sinne tänne, vaikkei ihmisille sopivia työpaikkoja olisikaan julkisesti avoinna. Vain 23% työssäkäyvistä on työllistynyt hakemalla avointa työpaikkaa. Piilotyöpaikkojen haku saattaa olla paljon parempi työnhakustrategia. Ihmiset työllistyvät piilotyöpaikkoihin silloin, kun heidän kontaktinsa sopiviin firmoihin ovat olemassa. Ihmiset työllistyvät ylipäänsä helpommin silloin, kun heidän alallaan on työtarjontaa olemassa – piilossa tai avoimessa haussa. Kaikilla aloilla ei vain ole näin suotuisia suhdanteita. Toinen tekijä on se, että olet mahdollisesti liian “kallis” palkattavaksi useimpiin työpaikkoihin nykyisillä työehtosopimusehdoilla.

500 päivän tuumaus

Yrittäjyys on joskus kenties ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto, mitä alanvaihtoon tulee. Yrityksen perustamiseen liittyy aina riskejä, mutta pahin on se, jos ansiosidonnaisesi katkeaa pelkästä Y-tunnuksen hankkimisesta. Kannustavaa, vai mitä? Jos sattuisikin niin onnekkaasti, että ihmisellä olisi hyvä liikeidea takataskussaan, niin kannattaahan sitä firman perustamista vitkutella niin pitkään, että etuudet ovat loppuun käytetyt – eli koko 500 päivää. Harva yrittäjä heti saa firmaansa sellaiseen vetoon, että tulot ylittäisivät nykyisen keskipalkkaiselle maksettavan ansiosidonnaisen tason. Ratkaisu tähän kyseiseen kannustinloukkoon saattaisi olla taloustutkijoiden ehdottama ansiosidonnaisen porrastus tai koko etuuden muuttaminen joustavasti starttirahaksi. 

Kannustinloukkujen purkaminen

Pitkällä tähtäimellä olisi kuitenkin syytä pohtia perustuloa tai perustiliä kaikkien sosiaalietuuksien tilalle. En kuitenkaan tässä ehdota perustuloon siirtymistä hätiköidysti, koska tämä vaatisi erittäin hyvän kustannuslaskelman ja suunnitelman, mitä minulta ei takataskusta toistaiseksi löydy – eipä sellaista löydy toisaalta hallitukseltakaan, joka kuitenkin on laittanut vireille perustulokokeilun.

Ehdotan siis, että niin kauan kuin nykyisellä työttömyysetuus-systeemillä mennään eteenpäin, tulisi kaikenlaisia siihen sidoksissa olevia passiivisuuteen kannustavia kannustinloukkuja yrittää aktiivisesti ja nopeutetulla aikataululla purkaa. Ammattiyhdistysliikkeiden vastustus työmarkkinoiden joustoille olisi yksinkertaisesti kumottava purkamalla niiden valta-asemaa valtakunnallisen päätöksenteon ytimessä. Tämä vaatii ensisijaisesti poliittista tahtoa. Maamme päättäjät eivät saisi pokkailla ja kumarrella ay-liikkeen suuntaan. Tämä olisi ensimmäinen askel Suomen työllisyyden parantamiseksi, vaikka se niin kipeää (pampuille) tekeekin.

Liberaalipuolue – politiikkaa puhtaalta pöydältä

Liberaalipuolue – Vapaus valita r.p. on puoluekartalla uusi puolue, joka hyväksyttiin puoluerekisteriin viime maaliskuussa. Kannattajakortit kerättiin populistisen Viskipuolue-nimen alla. Puolue haluaa kuitenkin olla vakavasti otettava vaihtoehto – siksi nimenvaihdos.

“Miksi uudella puolueella olisi jotain merkitystä? Onhan meillä jo olemassa oikeistopuolue Kokoomus, joka on ikuinen, mutta liberaalipuolueita sen sijaan tulee ja menee.” Tällaisia ajatuksia ihmiset kirjoittavat somen keskustelupalstoilla. Uutta puoluetta kohtaan tunnetaan epäluuloa ja puoluetoiminnan epäonnistumista povataan jo ennen kuin puolue on ehtinyt edes järjestäytyä. Kannattaako siis yrittää yhtään mitään? Pitäisikö vain luottaa siihen, että vanhoilla ja tutuksi koetuilla toimintatavoilla – tässä tapauksessa politiikan teolla – parannetaan maailma ja Suomi siinä sivussa, vaikka niitä muutoksia pitääkin odotella pitkälle tulevaisuuteen?

Yrittäminen kannattaa aina, meni se sitten syteen tai saveen. Pahinta on passivoitua ja olla yrittämättä yhtään mitään, koska sillä tavoin ei maailma tunnetusti muutu. Juuri nyt on sopiva ja oikea ajoitus tehdä jotain uutta. Oma luottamukseni valtapuolueisiin ja niiden kykyyn hoitaa Suomen taloutta parempaan suuntaan kului loppuun viimeistään Sipilän hallituksen räpiköintiä seuratessani vajaat vuoden päivät. Nyt ovat kaikki mahdolliset eduskuntapuolueet saaneet osoittaa kyvykkyytensä maan hallituksessa ja maan asioiden hoidossa. Missä siis talouden nousukausi luuraa?

Julkisuudessa on paljon jauhettu Suomen talousongelmien perimmäisiä syitä. Ne löytyvät pitkälti sisältäpäin. Jos maailma ympärillä muuttuu, pitäisi siihen sopeutua vanhoja rakenteita muuttamalla ja uudenlaisia toimintamalleja omaksumalla. Vastaus ei ole käpertyminen sisäänpäin. Pitäisikö ottaa rohkeammin mallia niistä EU-maista, jotka ovat voittaneet omat talousongelmansa ja saavuttaneet kasvu-uran? Tällaisia maita ovat Irlanti, Espanja ja Latvia. Mitäpä, jos kopioisimme näistä maista parhaimmat tavat tehdä rakennemuutoksia?

Suomessa rakennemuutosten tekeminen näyttää olevan hankalampaa kuin missään muualla. Miksi näin? Hiljattain julkaistu EVA:n pamfletti (Pelastakaa puolueet!) valotti melko onnistuneesti kolikon toista puolta. Poliittiset puolueet ovat kykenemättömiä uudistumaan sisältäpäin. Rakennemuutosten pitäisi kuitenkin ensisijaisesti lähteä puolueista itsestään, niiden omien rakenteiden tuulettamisesta.

Vanhojen valtapuolueiden painolastina ovat erinäiset eturyhmät ja niiden edunvalvonta. SDP on hamaan tulevaisuuteen asti liitossa ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Kokoomuksella lienee eturyhminään joukko taloudellisessa mielessä merkittäviä toimijoita, kuten viime aikoina paljon julkisuuden valokiilassa olleet apteekkarit, sekä muita elinkeinoelämän vaikuttajia. Keskustapuolue on sidottuna maaseudun vallanpitäjiin, jotka haluaisivat asioiden pysyvän niin kuin on aina ennenkin ollut. Vihreät ovat periaatteessa uudistusmielisin eduskuntapuolue, mutta onko niin, että puolue on liian hajaantunut seisomaan täysimääräisesti muutosehdotustensa takana? Valitettavasti eturyhmät lobatessaan omia etujaan heille uskollisten poliittisten puolueiden kautta, sekä mielipiteissään liian hajaantuneet puolueet ovat hidaste kaikille maan talouden uudistuspyrkimyksille.

Liberaalipuolue on uutena puolueena vapaa eturyhmäpolitikoinnista. Me voimme tehdä politiikkaa Suomen hyväksi ilman eturyhmien paapomista. Pienpuolueen etuna on myös se, että kaikki politiikan teosta innostuneet jäsenet pääsevät myös vaikuttamaan politiikan suuntaan vaikkapa puolueohjelmaa kirjoittamalla.

Liberaalipuolue Helsinki Pridessa 2016.

Meitä yhdistävä ideologia on klassinen liberalismi. Uskomme yksilönvapauden ja elinkeinovapauden edistämisen lisäävän taloudellista toimeliaisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että valtion liiallista yksilöihin kohdistuvaa holhousvaltaa olisi vähennettävä. Suomessa on mielestämme menty liian pitkälle sääntelyn ja valvovan byrokratian kanssa.

Monista lupaprosesseista on suorastaan tullut este uudelle, myös innovatiiviselle toiminnalle. Hyvä esimerkki on rahankeräyslupa, josta lienee tullut ajan saatossa lähinnä valtion rahasampo. Rahankeräyslupa on tyyppiesimerkki hitaasta byrokratiasta. Luvan saaminen kestää useita kuukausia, ja lisäksi luvan ulkopuolelle on rajattu muun muassa yksityishenkilöt. Hitaus on varsinainen vitsaus silloin, kun uusi toiminta pitäisi käynnistää vauhdilla (=aina).

Valtion byrokratia on hidaste Liberaalipuolueenkin toiminnan nopealle kasvulle. Siitä huolimatta meillä on yhteinen unelma: pääseminen mukaan  kunnallis- ja valtakunnan politiikkaan ja saada äänemme kuuluviin, kun Suomen tulevaisuudesta päätetään. Meillä on hyvät lähtökohdat onnistumiseen: meillä on nuoria (kuten myös keski-ikäisiä), innokkaita, koulutettuja, aktiivisia, avarakatseisia ja aikaansa seuraavia yksilöitä mukana luomassa uutta puoluetoimintaa.

Menestys vaatii aikaa, työtä, ahkeruutta ja uhrauksia. Nuori tekniikan kandidaatti, puolueemme varapuheenjohtaja, seisoi uutterasti kaksi viikkoa viimassa ja räntäsateessa, jotta sai kerättyä loput, erittäin tärkeät kannattajakortit kasaan. Juuri tällaisesta mentaliteetista puolueemme pohja rakentuu – ei ennakkoluulot  tai valtion byrokratia tätä yritystä kaada.

Me kuitenkin tarvitsemme lisää aktiivisia toimijoita joukkoomme. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka uskovat yksilönvapauden voimaan, radikaaleihin uudistuksiin, yrittäjyyteen, koulutukseen ja tutkimukseen perustuvaan päätöksentekoon. Liity sinäkin ennakkoluulottomasti Liberaalipuolueeseen!

Perustutkimuksen tuotannolliset ongelmat

Pääministeri Juha Sipilä piti tällä viikolla puheen Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa. Sipilä totesi puheessaan:

“Mielestäni voi aiheesta kysyä, miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia investointeja osaamiseen ja tutkimukseen?”

Hän jatkoi edelleen pettymysten luettelua: “Viime vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt sille selvästi asetettuja tavoitteita.”

Sipilän puheessa ei ole mitään uutta. Sanoma hallituksen suunnalta tiedeyhteisön suuntaan on tullut selväksi jo aiemmin. Hallituksen mielestä yliopistot eivät ole onnistuneet pukkaamaan ulos yhteiskunnan hyödynnettäväksi riittävästi innovaatioita suhteessa valtion panoksiin. Hallituksen mielestä yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja suoranainen tehtävä on toimia elinkeinoelämää vauhdittavina innovaatiotehtaina – rahaa tuutista sisään ja innovaatioita hihnaa pitkin ulos. Maailmantalouden kasvuvauhdista tipahtaminen on siis yliopistojen sekundatuotannon syytä.

Entäpä, jos totuus onkin päinvastainen? Jospa onkin niin, että tiedemaailman väitetty “tehottomuus” on itse asiassa hallituksen itsensä aikaansaannosta? Voisivatko maan ongelmat johtua hallituksen kykenemättömyydestä tehdä kasvua tukevia päätöksiä?

Hallitus (mukaanlukien myös edelliset hallitukset) on kaikessa viisaudessaan luonut maahamme tiederahoitusjärjestelmän, joka ei toimi. Toimimattomuuden syynä on kilpaillun rahoituksen suhteeton osuus verrattuna perustutkimuksen rahoitukseen. Yhä edelleen, myös uusissa rahoitusesityksissään, hallitus ohjaa rahaa pois perustutkimukselta strategisiin, poliittisesti valittuihin kohteisiin, lisäten näin entisestään kilpailun ja poliittisen ohjailun määrää.

Tutkijoista on tullut hakemusten ja raporttien kirjoitusrobotteja. Työaika, jonka tutkijan tulisi käyttää mm. tutkimuksen suunnitteluun, tutkimusten tekoon tai tulosten analysointiin, kuluukin nyt hakuprosessien byrokratiaviidakoissa. Miten voi odottaa tehokkuutta ja tuloksia, jos byrokratian lonkerot kahmaisevat suuren osan käytettävissä olevasta ajasta?

Nyt hallituskin on sentään alkanut myöntää, että vikaa voisi löytyä myös itse rahoitusjärjestelmästä. Sipilä totesi kevätseminaarin puheessaan, että “hanke- ja projektirahoitusmaailma on mennyt liian pitkälle.” Hän pohti myös, että “pitäisikö merkittävämpi osa rahoituksesta kohdistaa suoraan yliopistoissa toimiviin huippututkimusyksiköihin ja luottaa enemmän tutkijoiden kykyyn arvioida tutkimuksen relevanssia.”

Kyllä pitäisi! Jos rahoitusta kohdennetaan jo aiemmin kyvykkyytensä (esim. vertaisarvioinnissa) osoittaneille tutkimusryhmille, häviäisi paljon turhaa byrokratiaa ja pitkäjänteisempi rahoitus toisi tutkimustyölle jatkuvuutta. Tätä kautta syntyisi enemmän myös kaivattuja innovaatioita, kun tutkijat eivät jatkuvasti joutuisi pelkäämään oman työpaikkansa puolesta, kuten nyt.

Yliopisto ei ole tuotantolaitos. Eri tieteenalojen ja tutkimuksien kirjo on niin laaja, että on varsin näköalatonta mitata tuottavuutta vain syntyvien innovaatioiden valossa. Uuden tiedon ja sivistyksen lisääminen on itseisarvo ja yliopistojen olemassaolon tarkoitus, jonka vaikuttavuutta ei voida absoluuttisen tarkasti mitata. Usein uuden tiedon vaikutus selviää vasta tulevaisuudessa, ei tässä ajassa.

Luottaisin myös mieluummin tutkijoiden ammattitaitoon kuin poliitikkojen kykyyn arvioida, mitä kannattaa tutkia. Valmiiksi pureskellut, tutkimusmaailman ulkopuolelta määrätyt tutkimusasetelmat ja tavoitteet ovat omiaan tappamaan tutkijoilta kaiken spontaanin luovuuden – juuri sen, mistä parhaat keksinnöt vahingossa kumpuavat.


Perustutkimuksen koneisto?
(kuva © Jorge Royan / http://www.royan.com.ar / CC-BY-SA-3.0)

Hallituksen rinnakkaistodellisuus vs. hysteriaa lietsovat asiantuntijat

Kokoomus vietti lauantaina 5.3.2016 pj-päiviä Hämeenlinnassa. Puheenjohtaja Alexander Stubb piti siellä joukkojaan kokoavan hurmoksellisen puheen, jossa hän totesi:

"Yhteiskunnan uudistaminen ei koskaan ole helppoa, muutos on aina vähän pelottavaa. Mutta käänne on tehtävä, siksi me emme luovuta, vaan jatkamme ponnisteluja Suomen tilanteen vakauttamiseksi ja vahvistamiseksi. Uuden nousun luomiseksi."

Stubb osoitti puheessaan erityiskiitokset opetusministerille hienosti tehdystä työstä:

"Haluan myös sanoa, että Kokoomus on se puolue, jolle sivistys on yhteiskunnan kivijalka ja sitä puolustamme. Kiitos Sanni Grahn-Laasoselle työstä, jota joka päivä teet sivistyksen, koulutuksen ja osaamisen puolesta."

Stubbin puhe osui ja upposi kuulijakuntaan kuin häkä. Stubbin puheesta liikuttuneena ja hurmioituneena Sanni Grahn-Laasonen halusi avautua Twitterissä koko kansalle. Hän twiittasi näin:

#Kokoomus koolla Hämeenlinnassa! @alexstubb piti yhden uransa parhaista puheista: arvot, historia ja uudistamiskyky

Hän jatkoi edelleen:

Kokoomuksen pj-päivät. Koulutus, sivistys, oppiminen ja osaaminen. Niihin nojaa Suomen tulevaisuus! #minäolenkokoomus

Tästä jälkimmäisestä twiitistä seurasi kansan puolelta Twitterissä melkoinen vastamyräkkä. Voitteko kuvitella, että Sanni, joka hoitaa duuninsa niin mallikelpoisesti (ainakin omasta ja Stubbin mielestä), että Stubb päättää häntä erikseen kiitellä puheessaan koko kokoomusyleisön edessä, saakin sitten kansan vihan päällensä? Hän, joka tarmokkaasti ja uutterasti vie "koulutusuudistuksia" eteenpäin, tehden kaikessa parhaansa. Hän, joka uskollisesti uurastaa puolueensa eteen päivästä toiseen, ikinä niskuroimatta puolueen johtoa vastaan. Hän, jonka päässä pyörii sanat uudistamiskyky, arvot ja sivistys.

Sanni vastasi saamaansa kritiikkiin Twitterissä näin:

Kyynisyys on niin helppoa. Olin ja olen tosissani. Taloustilanne on vaikea, mutta paikoilleen ei voi jäädä eikä kaikki ole kurjaa

Kuvitelkaa nyt itsenne istumaan sinne Hämeenlinnan Verkatehtaan suureen juhlasaliin, jossa puhetta johtaa karismaattinen, poliittis-populistisen kielenkäytön mestari. Hän, joka taitavin sanakääntein ja fistbumpilla onnistuu luomaan todellista yhteishenkeä: "Sinä päätät, Sinä olet joukkue".

Twitterissä hehkutettiin onnistunutta tilaisuutta mm. näin:

Oli muuten mahtavat kokoomus pj-päivät!

Hyvää Kokoomus fiilistä matkalla kotiin #liitypuolueeseen

Sanni Grahn-Laasonen: Älä häpeä olla innostunut –puoluetoiminnasta! #minäkinolen

Tuleeko kellekään muulle sellaista mielikuvaa, että nämä ihmiset (tässä tapauksessa hallituspuolue Kokoomuksen edustajat) elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa? Uskovatko nämä ihmiset oikeasti uudistavansa Suomea? Uskovatko nämä ihmiset todellakin, että Kokoomus tekee kaikkensa sivistyksen puolesta? Leikkaus tarkoittaa siis oikeasti uudistamista? Jos he näin uskovat pyyteettömästi ja ilman epäilyksen häivää, niin silloinhan nämä ihmiset ovat aivopestyjä! Heiltä on hävinnyt kaikki todellisuudentaju. He ovat kehittäneet jonkinlaisen kuplan itsellensä, jossa he onnellisena leijuvat, jossain pilvien yläpuolella.

Myös kepulaiset elävät samassa kuplassa. Perussuomalaiset ovat jättäytyneet ikäänkuin koulutusleikkaus-keskustelujen ulkopuolille, mutta heidän rooliaan leikkausten myötäilijöinä ei sovi unohtaa. Kepulainen Ajatuspaja e2:n vetäjä Karina Jutila kirjoitti omien sanojensa mukaan "maltillisen" blogitekstin Aamulehdessä, jossa hän puolustaa hallituksen leikkauspolitiikkaa otsikolla "Sivistys ei pelastu hysterialla". Hän kirjoittaa mm. näin:

"Sivistyskeskustelu toistaa itseään. Ensin on asiantuntija, joka saa varmalle näkemykselleen rauhallisen tilan mediassa. Sen jälkeen itsensä sivistyneiksi mieltävät tukevat väitettä sosiaalisessa mediassa ja paheksuvat ymmärtämättömiä päättäjiä, jotka ovat syyllisiä tilanteeseen."

"Keskustelussa on nyt jotakin samaa kuin 1970-luvulla. Vaikka kommunismia ja reaalisosialismia ei kaipaa kukaan, mukana on jälleen vasemmistoradikalismista tuttua itsevarmuutta ja julistamista. Kirkasotsainen nuorison ja älymystön etujoukko tietää, mikä on totuus ja mikä on oikein."

Hän jatkaa:

"Leikkauksista huolimatta Suomessa on edelleen vireää kulttuuritoimintaa ja kohtuulliset mahdollisuudet opiskella ja tehdä tutkimusta. Tutkinnot ovat ilmaisia, opintotuella voi ostaa leipää.."

"Kulttuurin ja sivistystyön ammattilaisilla ja harrastajilla on osaamista, yhteistyötaitoja, tekemisen paloa ja suhteellisuuden tajua. Siksi sivistys ei ole uhattuna eikä häviämässä.
Nykyinen keskustelukulttuuri voi tosin vahingoittaa sitä. Toistuvat kärjistykset voivat ahdistaa ihmisiä, jotka mieluummin tekevät kuin valittavat. Ne voivat hämmentää ja passivoida nuoria, jotka ovat mukana oppimassa ja rakentamassa uutta. "

"Poliittisia leimakirveitä ja niiden käyttäjiä riittää, kuin kaikuna 1970-luvulta. Resursseja voi vaikuttavammin puolustaa, jos omassa asiassa ei toimi ylikierroksilla. Hysterian lietsojien kannattaisi miettiä, edistävätkö he suomalaista sivistystä ja mikä on laajan sivistyskäsityksen kannalta viisasta."

Karina Jutilan viesti kuuluu tiivistettynä näin: Suomessa on edelleen kaikki hyvin, joten nuriseminen on turhaa. Opintotuen määrä on riittävä myös leikkausten jälkeen, koska sillä saa kaupasta ostettua leipää. Sivistys ei ole katoamassa mihinkään, koska kaiken kivijalka on Juha Sipilän esittämä viisaus: "niukkuudesta luovuutta". Jos olette eri mieltä (kaikenmaailman dosentit, laiskottelevat professorit, hysteriaa lietsovat viestintäpääliköt ym. vasemmistolaiset ja taistolaiset) miettikää edes, minkälaista kieltä käytätte. Nuoriso voi hämmentyä ja passivoitua teidän sanomistenne takia. Nuorison rappeutuminen on teidän vikanne!

Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Tässä yksi puolustuspuheista, jonka kirjoitti professori Teivo Teivainen. Lukekaa ja todetkaa itse, mitä Karina Jutilan tarkoittama hysterianlietsonta tarkoittaa käytännössä.

Surullista, millainen mielensäpahoittajien maa Suomesta on tullut. Itse myönnän toki kuuluvani kyseiseen joukkoon, olenhan tutkija ja hallituksen toiminnasta kovasti tuohtunut. Rakentava keskustelu eri ryhmien välillä tuntuu puuttuvan tästä maasta. Kuilu eri ryhmien välillä on syvä.

Vääränlaista, suorastaan tuhoavaa politiikkaa ei kenenkään itsensä sivistyneeksi mieltävän ihmisen tarvitse ilman vastarintaa hyväksyä. Muutosvastarinnalla on tilausta juuri nyt. Tästä asiasta olen täysin varma: tämänhetkinen leikkaus- ja säästöpolitiikka ei saa Suomen taloutta nousuun. Päinvastoin – se syventää lamaa. Suomen todelliset kivijalat, koulutus ja tutkimus ovat nyt oikeasti uhattuna. Vuosien rakennustyö uhkaa murentua yhden vaalikauden aikana.

Opintotuen leikkaus – leikkaus tulevaisuudesta?

Selvitysmies, professori Roope Uusitalon esitys opintotuen uudistamisesta aiheutti voimakasta tyrmistystä ja vastustusta – syystäkin.

• Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa leikattaisiin kertarysäyksellä 25%, ja koko opintotukijärjestelmä muutettaisiin selkeästi lainapainotteiseksi.
• Valtion takaamaa lainaa voisi nostaa uudistuksen jälkeen nykyistä enemmän.
• Opintorahan maksukuukausia vähennettäisiin nykyisestä vastaamaan laskennallisia tutkintojen suoritusaikoja; esim. 300 op laajuisten yliopistotutkintojen kohdalla tämä tarkoittaisi 45 kuukautta.
• Opintorahan myöntämisen ehtoja kiristettäisiin siten, että opintojen edistymisvaatimusta nostettaisiin nykyisestä 5 opintopisteestä 6 opintopisteeseen tukikuukautta kohti. 
• Lainahyvitystä vähennettäisiin omavastuuosuuden ylittävästä lainamäärästä nykyisestä 40%:sta 30%:iin, mikäli valmistuu tavoiteajassa.
• Tavoiteopiskeluajan ylittymisestä vuodella lainahyvitys tipahtaisi 15%:iin.

Miksi nimenomaan korkeakouluopiskelijat on valittu näin rankkojen tukivähennysten kohderyhmäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kyseessä on ainoa ryhmä, jolle vastineeksi voidaan tarjota lisää valtion takaamaa lainaa tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällä tavoin voidaan perustella, ettei opiskelijan toimeentulo vähene ensinkään. Valtion lainatakaus sisältää myös sen, etteivät valmistuneet maisterit joudu koskaan maksamaan yli 4%:n korkoja opintolainastaan. Tämä tietysti tuntuu vähäpätöiseltä seikalta nykyisten nollakorkojen aikana. Lainan takaisinmaksu voi kuitenkin kestää esim. 14 vuotta – millaisia ovat korot v. 2030? Opintolainan nostaminen voidaan nähdä investointina tulevaisuuteen, koska korkeakouluopiskelijoilla on keskimääräistä parempi palkka ja pienempi työttömyysaste. Miksi laskutaitoinen opiskelijanörtti matkalla onnelaan jättäisi lainansa nostamatta? Eikö hän todellakaan ymmärrä, kuinka etuoikeutettu valtion tarjoamien etuisuuksien nauttija hän on opintotukiuudistusten jälkeenkin?

Pohditaan opintotukiuudistusta ensin valtion näkökulmasta. Kaksi edellä esitettyä kysymystä sopisi hyvin kenen tahansa hallituksen leikkauspolitiikkaa kannattavan teknokraatin puolustuslinjaukseen. Vaatiihan "valtion etu" julkisten menojen karsimista. Opintotuen leikkaus on sitäpaitsi osa hallituksen julkisten menojen sopeuttamisohjelmaa. Sipilän hallitukseen ohjelmaan keväällä 2015 oli kirjattu, että

Opintotukimenoja vähennetään vuoteen 2019 mennessä 70 miljoonalla eurolla ja pitkällä aikavälillä yhteensä 150 miljoonalla eurolla. Tämän lisäksi opintotuen indeksisidonnaisuus poistetaan.

Hallitusohjelmaan oli opintotuen säästötavoitteen lisäksi kirjattu päätös opintotuen kokonaismäärän (opintorahan, asumislisän ja opintolainan summan) nostamisesta vähintään 1100 euroon. (Tässä siis kiteytyy hallituksen kehittämis- ja uudistamishenki.) Lisäksi hallitusohjelmassa todettiin, että opintotukikuukausien määrää rajataan ja että opintotuki voi olla yksi- tai kaksiportainen.

Roope Uusitalo teki työtä opetusministerin käskystä ja hänen raporttinsa vastasi täysin opetusministerin toimeksiantoa. Jopa paremmin, koska säästöt tulevat jo aiemmin! Valtion kannalta opintotuki on helppo säästökohde. Kaikkihan tietävät, ettei opiskelijoilla tai heidän etujärjestöillään ole todellista vaikutusvaltaa vastustaa tehtyjä päätöksiä. Opiskelijat voivat toki nurista somessa, marssia Kansalaistorille "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne"-kylttejä heilutellen, tai järjestää kynttilämarssin ja viipyä sillä vaikka koko kuukauden, mutta ei se yhteiskuntaa tai sen järjestystä pahemmin huojuta. Vaan auta armias, jos ehdottaisit AKT:n työntekijöitä koskevia sopeutus- ja uudistamistoimia... Suomi vajoaisi suorastaan anarkian partaalle!

Nykyinen opintotukijärjestelmä on luotu 90-luvulla, jolloin opintorahan määrää nostettiin. Sen jälkeen ei opintotuen kokonaisrahamäärä ole juurikaan heilahdellut suuntaan tai toiseen. Ei siitäkään huolimatta, että opintotukijärjestelmää on tässä välissä rukattu vähintään 20 kertaa. Opintotukijärjestelmä oli ennen 90-lukua lainapainotteisempi. Vielä 80-luvulla korkeakouluopiskelijat nostivat surutta lainaa opintojensa rahoittamiseksi. Tähän joukkoon kuuluvatkin ne, jotka nyt julkisuudessa ihmettelevät nykyopiskelijoiden haluttomuutta nostaa lainaa. He ovat opintonsa suoritettuaan siirtyneet heti työelämään ja nostaneet siitä lähtien kuukausipalkkaa  eivätkä näe niitä muutoksia, joita yhteiskunnassa on tässä välissä tapahtunut. Yhteiskunnan epävakautta voi olla vaikea huomata, jos oma talous on turvattu.

Opiskelijoita on kuitenkin moneksi. Järkevä nuori punnitsee tarkoin, mitä alaa hän lähtee opiskelemaan ja mitkä ovat alan työnäkymät sekä odotettavissa oleva palkkakehitys. Varmoja valintoja tällä hetkellä olisi lääkäri, ekonomi ja lakimies. Mahdollisesti diplomi-insinööreilläkin on tulevaisuudessa kasvavaa kysyntää. Kauppatieteilijät ja teknologian alan opiskelijat työllistyvät todennäköisesti jo opiskeluaikoinaan. Näin he hankkivat tarvittavaa työkokemusta ja saavat valmiiksi jalkansa firmojen oven väliin. Opintotuki on tuskin silloin kynnyskysymys.

Kaikki eivät kuitenkaan vielä opiskelupaikkaa pohtiessaan oikein tiedä, mitä haluaisivat elämältään. Talousajattelukin voi tuntua vieraalta. Moni nuori kokee kuitenkin, että opiskelupaikka pitäisi valita ensisijaisesti omien mieltymysten mukaan. Kaikkia eivät kauppatieteet yksinkertaisesti nappaa – ja hyvä niin! Biotieteet voisivat kuulostaa sitävastoin houkuttelevalta. Alalla ratkotaan ihmisen terveyttä koskevia suuria kysymyksiä: etsitään uusia hoitomuotoja syöpiin, kehitetään rokotteita Zika-virusta vastaan, jne. Korviin kantautuu huhuja, että biotieteilijöiden työttömyys on kasvusuunnassa, kun yliopistotkin työllistävät yhä vähemmän, eivätkä firmat vedä. Jos työllistymisnäkymät ovat tällä hetkellä huonot, voiko nuori todella luottaa siihen, että valmistuttuaan saisi töitä? Todellinen uhkakuva on siis valmistuminen kortistoon ja vieläpä velkaantuneena. Jos tulevaisuuteen liittyvät riskit haluaa minimoida, kenties tässä tilanteessa paras vaihtoehto olisi sittenkin hankkia toisen asteen lyhytkestoisempi koulutus?

Opintotukiuudistuksen uhkakuvana on, että korkeakouluopinnot jäävät yhä useammalta kokonaan väliin. Uudistus vähentäisi etenkin työllisyystilanteeltaan epävarmojen alojen opiskelijamääriä. Toisaalta opinnot saattaisivat jäädä yhä useammilta kokonaan kesken samoista syistä johtuen. Opiskelujen lopettamistahti saattaisi kiihtyä opintojen loppuvaiheessa olevilla, eli juuri sellaisilla opiskelijoilla, jotka tietävät, etteivät pysty tavoiteajassa valmistumaan.

Syy opiskelujen viivästymiseen ei suinkaan aina ole opiskelijan laiskuus. Nykyisessä koulutusjärjestelmässä on paljon rakenteellisia pullonkauloja. Jos esimerkiksi jokin opintoihin kuuluva pakollinen kurssi jää suorittamatta opiskelijan sairastumisen takia, ja seuraava mahdollisuus suorittaa sama kurssi on vasta vuoden kuluttua, onko valmistumisen viivästyminen silloin opiskelijan omaa syytä?

Pakottamisen sijaan pitäisi mieluummin palkita. Tämä voisi tarkoittaa opintotukijärjestelmässä vaikkapa sitä, että opintojaan ripeästi suorittaneille olisi tiedossa korotettua opintorahaa tai stipedirahaa. Opintorahan lähtötasoa voitaisiin siis karsia, jos tiedossa olisi ahkerasta opiskelusta palkitseva porkkana. Opintoja hidastavia rakenteellisia tekijöitä pitäisi poistaa. Jos opiskelijalla jää kurssi väliin, niin hän voisi suorittaa sen vaikkapa verkkokurssina.

Mikä uudessa opintotukiesityksessä on eniten pielessä? Kyseessähän on hallituksen sopeuttamisohjelman mukainen leikkaus. Lisäksi se on hallituksen kannalta helppo leikkaus, kuten edellä pohjustin. Sana "uudistus" viittaa tässä yhteydessä siihen, miten opintotuki muutetaan lainapainotteiseksi. Kyse on siis rakenteellisesta uudistuksesta, jossa etusijalla ovat valtion säästötarpeet valitun hallitusohjelman mukaisesti. Järjestelmää ei edes haluta kehittää paremmaksi: sellaiseksi, jossa aidosti tarjottaisiin myös porkkanaa ahkerille opiskelijoille. Päinvastoin opintorahan tukiehtoja kiristetään. Ajatuksena siis on, että opiskelijat pakotettuina suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Onko mitään takeita, että näin todella tapahtuisi?

Tämänhetkisessä opintotukiuudistuksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa on jäänyt sivuosaan se, että tulorajoja ei olla muuttamassa. Opiskelija voi edelleen valita lainan sijaan työnteon opiskelujensa rahoittamiseksi. Opintorahan takaisinmaksurumba siis jatkuu entisellään ja kenties kiihtyy. Paljonko tämäntyyppinen byrokratia maksaa? Paljonko valtio säästäisi laittamalla sille stopin? Suomessa on vaikea sulattaa ajatusta, että opintoraha olisi sidottu pelkästään opintomenestykseen, eikä opiskelijan opiskelun ohessa tekemään työhön ja siitä saatuun palkkaan. Perustulo voisi olla ratkaisu opintojen rahoitukseen. Kannatan opiskelijoiden ottamista perustulokokeiluun – unohdetaan se opintotukiuudistus!

Pyhän lehmän muutosvastarinta

Sen jälkeen, kun Helsingin yliopisto ilmoitti konkreettisesti valtionrahoituksesta johtuvien henkilövähennysten kokonaisluvun (=980), on sosiaalisessa mediassa käyty vilkasta keskustelua koulutusleikkausten puolesta ja vastaan. Asiasta julkisuudessa ääntä pitänyt ryhmä on jakautunut kahteen leiriin: "äärioikeistolaiset uusiliberalistit" ja "jälkikeynesiläisyyttä kannattavat vasemmistolaiset".

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki Juha Sipilän johtaman hallituksen leikkauspolitiikan kannattajat, nämä "köyhien kurittajat". Jälkimmäiseen ryhmään voidaan laskea kuuluvaksi kaikki "elvytystä kannattavat" yliopistohumanistit, joka jakavat sosiaalisessa mediassa pelkkää propagandaa omien aatteidensa puolesta. Toisin sanoen nämä kaikki hallituksen kimpussa pörräävät kiukkuiset herhiläiset. Omaan rakkaaseen mehiläispesään on tökätty kepillä ja siitäkös kauhea pörinä!

Nämä kaksi ylläolevaa ryhmää eivät suinkaan ole minun keksimiäni, vaan ne esitteli verkossa talousasioihin keskittynyttä asiatekstiä jakava Talouden tulkki. Kyseinen taho laittoi kuluneella viikolla kehiin sosiaalisessa mediassa paljon jaetun kuvaajan (kts. alla) ja kirjoitti siihen saatteeksi:

"2000-luvulla valtionrahoitus yliopistoille on kaksinkertaistunut. Siihen nähden tulevat leikkaukset ovat maltillisia ja rahoituksen taso säilyy korkeampana kuin koskaan ennen 2010-lukua."

Samoilla linjoilla yliopistoon kohdistuvista leikkauksista ja niiden vastenmielisestä tekemisestä, mutta kuitenkin "kohtuullisuudesta", on Juha Sipilä, joka pääministerin haastattelutunnilla totesi:

"Jos katsotaan yliopistoleikkauksia, niin ei tässä kovin montaa vuotta palata taaksepäin rahoituksen tasossa."

Nyt voin kuvitella, miten tässä kohdin kaikki uusliberalistit nyökyttelevät päätään. Tähän Sipilän esittämään lopputulokseen tietysti päätyy, jos kuuntelee Sipilän perusteluja omille toimilleen ja sen lisäksi tuijottaa yllä olevaa kuvaajaa. Myös Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Pekka Mattila heitti lisää löylyä kiukaalle toteamalla Talouselämässä:

"Koulutuksesta leikkaaminen ei ole koskaan fiksua. Mutta kun kaikesta leikataan, on kohtuutonta olettaa yliopiston olevan pyhä lehmä, joka voi jatkaa kuten aina ennenkin. Yliopistojen rahoitus ei ole 2000-luvulla ainakaan vähentynyt."

Valitettavasti yllä oleva oletus rahoituksen tasosta on vain yksi ja kenties ainoa totuus niille, jotka eivät haluakaan raapia pintaa syvemmältä. Haluaisin kuitenkin valaista myös toista näkökulmaa. Tässä Professoriliiton jakama "vastakuvaaja" edelliselle, jossa päädytään paljon alempiin suhteutettuihin rahoitustasoihin.:

Harri Waltari selventää yo. kuvaajaa Professoriliiton Facebook-sivuilla näin:

"Ensimmäinen käyrä esittää ihan puhdasta budjettimomentin kokoa, joka on kasvanut 1,0 miljardista 1,8 miljardiin, kuten julkisuudessakin on sanottu. Toisessa käyrässä on huomioitu arvonlisäveron erilainen käsittely tilivirastojen ja nykymuotoisten yliopistojen välillä. Kolmannessa on huomoitu budjetin rakenteen muutokset, poistettu kertaluonteiset pääomituserät ja huomioitu työnantajan työttömyysvakuutusmaksun muutokset. Viimeisessä käyrässä on laskettu inflaatiokorjaus yliopistolain mukaisen yliopistoindeksin mukaan (vuodelle 2016 indeksi oletettu samaksi kuin 2015). Inflaatiokorjatusti yliopistojen määrärahat ovat ensi vuonna pienimmällä tasollaan sitten vuoden 2002. 

Jos tuntuu siltä, että tilanne yliopistoissa on heikompi kuin aikoihin, sille tunteelle on myös perusteet."

Kuvaaja voisi olla selkeämpi. Jos kuitenkin huomioidaan indeksikorjaukset, inflaation vaikutus jne., niin lopputuloksena olisi vuoden 2002 valtionrahoituksen taso, on tämä kyllä melkoinen harppaus ajassa taaksepäin. Neljätoista vuotta ei ole sama kuin "muutama vuosi" ottaen huomioon, että siihen väliin mahtuu myös monta Nokia-vetoista nousukauden lihavaa vuotta.

Omat kontaktini Helsingin yliopiston tutkimusosastolla myös vahvistavat, että kasvanut valtionrahoitus, joka yliopistoille on jaettu, ei ole tihkunut tutkimuspuolelle. 

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin valtiontuki on jakautunut yliopistojen sisällä. Onko kaikki kasvanut valtiontuki mennyt vain paisuneen hallinnon ja alati kasvaneiden kiinteistökulujen piikkiin? Mikä on tämän jälkeen itse ydintoimintaan, eli koulutukseen ja tutkimukseen ohjattujen valtiontukien osuus? 

Annetaan siis ymmärtää, että Suomessa on panostettu reippaasti koulutukseen ja tutkimukseen 2000-luvulla, mitä taustaa vasten nyt tehtävät leikkaukset eivät järjestelmää horjuttaisi, vaan sysäisivät yliopistot uudistusten tielle periaatteella "löysät pois".

Näin Juha Sipilä totesi pääministerin haastattelutunnilla:

"Silloin, kun rahoitusta joudutaan leikkaamaan  –olen sen niin monta kertaa nähnyt niin suurissa kuin pienemmissäkin yhteisöissä –luovuus pääsee kukoistamaan ja löydetään uusiutumisen tien kautta jopa parempi lopputulos kuin siinä tilanteessa, kun rahaa oli käytössä enemmän."

Miksi Juha Sipilän ajatuksia ei todellisuudessa voi yleistää yliopistoihin? Muun muuassa siksi, että yliopisto ei ole yritys, jossa kaikki toimisivat "yhteisen hyvän puolesta". Tämä pätee erityisesti tutkimuspuolella, jossa tutkimusryhmät saattavat toimia itsenäisinä yksikköinä. Kullakin ryhmällä on omat tutkimusprojektinsa, oma rahoituksensa ja yhteistyökumppaninsa yliopiston ulkopuolelta. Alkavatko tutkijat siis puhaltaa yhteen hiileen, jos perusrahoitus vähenee? Eivät ala. Rivit vain harvenevat, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimusta tehdään entistä vähemmän.

Mistä yliopistolla toimivan tutkimusryhmän rahoitus todellisuudessa koostuu? Otetaan esimerkki Helsingin yliopistosta, lääketieteellisestä tiedekunnasta. Yliopisto tarjoaa tutkimusryhmän toiminnalle tarvittavat laboratorio- ja toimistotilat. Ryhmänjohtaja, joka voi olla professori tai dosentti, maksaa kaikesta omalle tutkimukselleen hankkimastaan rahoituksesta (ulkopuolinen kilpailtu rahoitus) 15% yliopistolle vastikkeena käyttämistään tiloista, hallinnollisista tai muista tukipalveluista. Paljon jää silti hallinnollista työtä itse ryhmänjohtajan kontolle.

Entäpä sitten se kuuluisa "valtion leipä"? Jos dosentti ei ole työsuhteessa yliopistoon, eli hän ei toimi esim. yliopistolehtorina opetustehtävissä tai nauti Suomen Akatemian rahoittamasta akatemiatutkijan pestistä, hänen tulee itse hankkia oma sekä tutkimusryhmänsä muiden jäsenten palkkaus (tai veroton apurahamuotoinen korvaus työstä). Hän myös hankkii rahoituksen omassa laboratoriossaan käytettäville uusille pienlaitteille (sentrifuugit ym.) ja maksaa niiden huollon. Nämä laitteet tulee kirjata kuitenkin yliopiston laiterekisteriin. Toisin sanoen, ne ovat yliopiston omaisuutta tästä eteenpäin. Lääketieteellisen tiedekunnan ollessa kyseessä tulee tiedekunnan puolesta toki rahoitus suuremille, yhteiskäytössä oleville mittauslaitteistoille. On perustettu myös erinäisiä maksullisia mittaus- ja analyysipalveluita tarjoavia keskusyksikköjä (core facility), jotka mahdollistavat esim. biologisten näytteiden genominlaajuisen tutkimuksen. Lisäksi voidaan järjestää yhteisiä saman aihepiirin seminaareja ym. Mainitsemani asiat ovatkin yksi suurimmista toiminnan keskittämisen eduista.

Jos tutkimusryhmät kuitenkin lähtökohtaisesti kilpailevat samoista rahoituksista ja niillä on selkeästi erilliset tukimusintressit, niin miten niiden voisi kuvitella toimivan jatkossakaan kiinteästi yhdessä? Miksi ne alkaisivat ajatella "yliopiston parasta", jos laitos koetaan enemmän riistäväksi kuin kannustavaksi tahoksi?

Miten innovaatioiden määrä ylipäänsä lisääntyisi, jos henkilötyövuodet vähentyvät? Erityisesti lääketieteellisen tutkimuksen puolella tehdään edelleen paljon käsin töitä laboratorioissa. Robotiikalla tietysti voidaan nopeuttaa tiettyjä näytteenkäsittelyn vaiheita. Robotiikkaan siirtyminen kuitenkin on kallista ja vähenevillä resursseilla tuskin mahdollista suuremmassa mittakaavassa. Tiettyjä tutkimusvaiheita ei yksinkertaisesti edes voi nopeuttaa, kuten esim. aikapisteisiin sidotut solukokeet. Näytteenkeräys voi muodostaa pullonkaulan – hidastavan tekijän – tietyille tutkimushankkeille. Olisi siis ymmärrettävä, että on olemassa luonteeltaan hidasta tutkimustyötä, missä henkilötyövuosista nipistäminen ei todellakaan lisää laatua tai julkaisunopeutta.

Miksi nyt tehtävät koulutusleikkaukset ovat väärää politiikkaa?

Erityisesti siksi, että nykyisestä koulutus- ja tiedepolitiikasta puuttuvat tulevaisuuden visiot. Rakenteellisten uudistusten sijaan juustohöylätään kaikilta, eli myös parhailta otetaan pois. Muun muassa emerituskansleri Kari Raivio on todennut julkisuudessa, että tällainen politiikka johtaa ennenkaikkea lattean ja keskinkertaisen tutkimuksen tekoon.

Yliopistojen hallintoa pidetään yleisesti kankeana ja ylisuurena. Käsittääkseni ongelma on kuitenkin byrokratian suuressa määrässä. Sihteerien poispotkiminen ja hallinnollisten tehtävien sysääminen enenevässä määrin tutkimusryhmien niskaan ilman todellista byrokratian vähentämistä tai toimintatapojen kehittämistä ei edistä itse pääasiaa: tutkimuksen ja koulutuksen kehittämistä.

Jostain kummasta on julkisuuteen pesitynyt käsitys yliopistotutkijoiden tehottomuudesta. Tietynlaista tehottomuutta tietysti luo järjestelmä itsessään. Jos tutkijoilla on vastuullaan liikaa esim. hallinnollista työtä, siihen käytetty aika on pois itse ydintoiminnasta – tutkimuksesta. Entä väittämä, että tutkijamateriaali itsessään olisi huonoa? Markkinavoimien sokaisema professori Pekka Mattila ainakin laukoo käsityksensä suoraan:

"Meillä on ihan liikaa tutkijoita, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä uraa ulkomailla."

Minun on vaikea kuvitella, keihin hän viittaa. Itse olen havainnut lähinnä päinvastaista. Tutkimusrahoitusta on Suomessa kohdennettu yhä enenevässä määriin kilpailtuun rahoitukseen perusrahoituksen sijaan. Prjojektit pyörivät tämän ulkopuolisen, kilpaillun rahoituksen turvin. Tämä tarkoittaa, että tutkijat tekevät vain sellaista tutkimusta, josta maksetaan.

Koveneva kilpailu näkyy mm. siinä, että rahoitusta on entistä vaikeampi saada edes kansainvälisesti jo vertaisarvioidulle tutkimukselle. Rahoitusta ei siis ole riittävästi tarjolla kaiken laadukkaan tutkimuksen tekoon. Paljon hyviä ideoita ja potentiaalia valuu hukkaan. Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, että Suomessa voisi ylipäätänsä olla olemassa väitetynlaisia "kansallisen tason tutkijoita".


Yhdyn lopuksi myös EK:n hallituksen puheenjohtajan Matti Alahuhdan ajatuksiin (Ylen ykkösaamu, 30.1.2016):

"Koulutus on meidän pääoma ja vahvuus, jonka edelleen kehittämisestä meidän tulee koko ajan pitää huolta."

"Ymmärrän, että vaikeina aikoina tehdään pikkuisen säätöä, mutta en olisi nähnyt näin merkittäviä leikkauksia mielelläni."

"Toivottavasti päästään seuraavalle askeleelle yliopistoverkostomallin kehittämisessä. Otetaan selkeä tähtäyspiste 10 tai 15 vuoden päähän ja hahmotellaan millainen yliopistoverkoston laajuus sillä ajankohtana tulisi olla. OKM:llä on kaikki mahdollisuudet ja valmiudet valmistaa paras mahdollinen ja joustavin reitti sinne kohti tavoitetilaa. Silloin vältyttäisiin juustohöylämäisiltä leikkauksilta."

"14 (yliopistoa) on tosi paljon näin pieneen maahan. Pitäisi myös miettiä ovatko kaikki yliopistot koulutukseen ja tutkimukseen keskittyviä, vai olisiko kahdenlaisia yliopistoja niinkuin Yhdysvalloissa."

Sivistysvaltion nousu ja tuho?

Jatkan omaa kampanjointiani vapaan tieteen puolesta. Vapaalla tieteellä tarkoitan sellaista tutkimusta, joka on ei-kaupallista ja poliittisen ohjauksen ulkopuolella. Miksi tutkimuksen teko julkisen rahoituksen tuella on tärkeää? Hyvä esimerkki löytyy lääketeollisuudesta. Muun muassa Britanniassa on käyty vilkasta keskustelua siitä, miten nykyiset säädökset mahdollistavat tuloksiltaan negatiivisten kliinisten tutkimusten pimittämisen niin, että useimmiten vain lääkefirmoille suotuisat, lääkeaineiden tehokkuutta korostavat tutkimukset julkaistaan. Julkaisemisen vääristymisestä ('publication bias') voi pahimmillaan seurata tehottomien lääkeaineiden markkinointia ja se ettei lääkeaineiden kaikkia epäedullisia vaikutuksia riittävästi ymmärretä. Yksityisellä rahoituksella pyörivä tutkimus palvelee ensisijaisesti yritysten omia taloudellisia etuja. Myös yritysten tutkijat toimivat työnantajansa piikkiin eikä heidän henkilökohtainen rahoituksensa tai arvostuksensa ole kiinni julkaisujen määrästä. Sen sijaan julkisella rahoituksella tuetulta tutkimukselta voidaan lähtökohtaisesti vaatia enemmän avoimmuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mitä tarkoittaa tieteen poliittinen ohjaus? Ääriesimerkki poliittisesta ohjauksesta löytyy Turkista, jossa aivan hiljattain pidätettiin 27 rauhan puolesta vedonnutta tutkijaa. He kuuluivat niiden tuhannen intellektuellin joukkoon, jotka olivat arvostelleet sotilastoimia ja ulkonaliikkumiskieltoja Kaakkois-Turkin kurdialueilla, joilla satoja ihmisiä on kuollut levottomuuksien pahennuttua. Turkissa on vallalla sellainen politiikka, missä kaikki hallituksen ideologialle vastakkaiset mielipiteet tukahdutetaan. Nyt joku voisi helposti ajatella, että samaa ei voi tapahtua Suomessa. Väärin!

Esimerkkejä äärimmilleen viedystä poliittiseta ohjauksesta löytyy myös länsimaista. Kanadassa Stephen Harperin johtamasta konservatiivihallituksesta on myöhemmin todettu, että "Hallitus ei ollut kovinkaan kiinnostunut tutkitusta tiedosta. He tekivät politiikkaa tehdäkseen tietoa, ei niinkään tietoon pohjautuvaa politiikkaa." Toisin sanoen Kanadassa harjoitettiin aivan lähimenneisyydessä tieteenvastaista politiikkaa, jolle luonteenomaista oli mittavat leikkaukset tiederahoituksesta. Kanadassa leikattiin konservatiivihallitusten aikana, vuosina 2007-2015, lähes 8% valtion tiedebudjetista. Harperin hallitus myös asetti virkamiehiä tarkastamaan valmisteilla olevia tieteellisiä julkaisuja. Mikäli julkaisulla olisi ollut mahdollisia vaikutuksia hallituksen harjoittamaan politiikkaan, evättiin tutkijoilta julkaiseminen kokonaan. Tieteen julkaisemisvapautta kontrolloiva politiikka koski ainakin Kanadan kalastus- ja valtameriosaston toimialaan liittyvää valtion rahoittamaa tutkimusta. Lisäksi konservatiivien "käskytys- ja kontrollointipolitiikka" johti siihen, että valtiolla työskentelevien tutkijoiden piti hakea virallinen lupa lehdistölle puhumiseen. Aivan aiheellisesti akateeminen maailma alkoi syyttää hallitusta demokratian ja sananvapauden polkemisesta.

Valitettavasti olemme Suomessa kulkemassa Kanadan viitoittamaa tietä, mitä tulee nykyiseen hallituspolitiikkaan. Tosin Kanadassa politiikka on tuoreen pääministerin, Justin Trudeaun, myötä muuttunut tiedemyönteiseksi. Sen sijaan me Suomessa harhailemme edelleenkin vuodesta 2009 alkaneella sivistystä ja tutkitun tiedon merkitystä vähättelevällä linjalla. Vuoden 2009 yliopistouudistuksen myötä yliopistolaitoksen autonomiaa laajennettiin, mikä on hyvä asia, vai kuinka? Palautetaanpa mieliin, miten entinen pääministerimme Jyrki Katainen hehkutti yliopistouudistusta:  

”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Kuinkas sitten kävikään? Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa niin, että ensimmäisessä vaiheessa yliopistovirat lakkautettiin ja tilalle tulivat työsuhteet. Käynnistyi myös yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten aalto, jolle ei vieläkään näy loppua. Päinvastoin – tahti vain kiihtyy. Yliopistoja alettiin johtaa yritysmaailman mallien mukaisesti, minkä seurauksena yliopistojen hallituksiin istutettiin elinkeinoelämän edustajia. Samalla tieteellistä edustusta vähennettiin. Uuden hallintomallin myötä tiedonkulku ylimmältä johdolta professorien suuntaan alkoi heiketä. Professorit alkoivat tuntea jääneensä paitsioon päätöksenteossa. Jo vuonna 2010 yliopistoille yhteisiä huolenaiheita olivat muun muassa akateemisen vapauden puute, pätkätyöläisten asema ja lisääntynyt byrokratia. Kaikki tämä johti yleisen työilmapiirin kiristymiseen, ja yliopistojen houkuttelevuus työpaikkana alkoi laskea kuin lehmänhäntä.

Mihin olemme matkalla nyt? Yliopistojen autonomia ei päde kahdessa asiassa: rahoituksessa ja koulutusoikeuksien myöntämisessä. Nykyinen hallitus on insinööri Sipilän johdolla kiristänyt tieteen poliittista ohjausta erityisesti rahahanojen kautta. Perusrahoitusta on vähennetty ja samalla rahoitusta on kohdennettu kilpailutettuun rahoitukseen, mm. hallituksen määrittelemiin kärkihankkeisiin. Hallitus haluaa tällä tavoin ohjailla tieteenteon suuntaa. Sen sijaan koulutusoikeuksiin ei ole puututttu. Tätä ihmettelee emerituskansleri Kari Raivio:

”Miksi ministeriö myöntää niin monelle korkeakoululle oikeudet myöntää samoja tutkintoja? Opetusministeri sanoo haluavansa uudistuksia. Hänen pitäisi tehdä niitä. Nyt ministeriö antaa hajaannuksen jatkua ja vie loputkin rahat.”

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen vastasi kyseiseen kritiikkiin Ylen Ykkösaamussa (la 22.1. 2016) kertomalla, että uudistusten ohjausta on luvassa korkeakoulujen tulossopimusneuvottelukierroksilla. Tähän liittyen ministeri kertoi pyytäneensä korkeakouluilta ehdotuksia "selkeämmästä työnjaosta, vahvemmista osaamiskeskittymistä, vahvemmasta profiloitumiseta, poisvalinnoista ja rakenteellisesta kehittämisestä."

Raivio kuitenkin teilaa yliopistojen sisältä kumpuavat uudistusehdotukset: 

"Yliopistot eivät itse karsi päällekkäisyyksiä, koska niiden rahoitus riippuu tutkinnoista. Muutoinkin yliopistojen uudistaminen on yhtä vaikeaa kuin hautausmaan siirtäminen. Sisäpuolelta ei kannata odottaa mitään apua."

Opetusministeri näkee korkeakoulujen suurinpana ongelmana ( koulutuksen päällekkäisyyksien sijaan) tutkimuksen keskittymisen liian pieniin yksiköihin. Tästä asiasta Raivio on samaa mieltä:

"Tutkimukset osoittavat, että tulokset ovat sitä huonompia, mitä pienempi yksikkö on. Olisi tärkeää, että yliopistoihin muodostuisi tutkijayhteisöjä, joissa voisi vaihtaa ajatuksia. Meillä on liikaa yhden professorin laitoksia."

Nähtäväksi jää, mihin tilaan yliopistolaitos ajetaan mittavien irtisanomisten myötä. Miten käy vapaan perustutkimuksen ja koulutuksen laadun?

Tähän kommentoisin itse, että Työterveyslaitoksella toimi vielä hiljattain emerituskansleri Raivion kuivailema "ihanteellinen" tutkimusosasto/yksikkö, johon kuului kolme tutkimusprofessoria, joukko vanhempia tutkijoita (dosentit/dosenttitasoiset) sekä erikoistutkijoita (väitelleitä tutkijoita) ja väitöskirjatyöntekijöitä. Oli myös laboratoriohenkilökuntaa riittävästi tutkijoiden apuna sekä yksi hallinnollisiin tehtäviin erikoistunut erikoistutkija. Yhteensä henkilökuntaa oli n. 50-60 henkeä. Joukossamme oli myös lahjakkaita ulkomaalaisia tutkijoita. EU-rahoitteisia projekteja oli useita, samoin muuta ulkopuolista rahoitusta. Valtion palkasta nauttivat lähinnä tutkimusprofessorit, dosentit ja muut kymmenkunta (tai enemmän) vuotta töissä olleet laboratoriomestarit. Valtion palkkarahat, tutkimuslaitebudjetti ja kiinteistöjen kuluista huolehtiminen merkitsivät tutkimustyölle jatkuvuutta. Tällöin tutkimusprofessorit ja dosentit saattoivat keskittyä itse tutkimuksen tekoon ja projektirahoituksen hankintaan. Teimme kansainvälistä yhteistyötä, ja toisaalta Suomen sisällä olimme mukana eräissä merkittävissä tutkimuskonsortioissa. Teimme monialaista ja monitieteellistä tutkimustyötä.

Yksikkömme kuitenkin lopetettiin valtion Työterveyslaitokseen kohdistamien valtionavun leikkausten seurauksena. Emme enää palvelleet laitoksen uuden johdon mielestä riittävän hyvin uudistuneen laitoksen strategiaa, jossa pääpaino siirrettiin tutkimuksesta palvelutoimintaan. Lisäksi tutkimusosaston ylläpitäminen tuli johdon mielestä liian kalliiksi, ulkopuolisen rahoituksen suhteellisen suuresta määrästä huolimatta. Voisiko entisen Työterveyslaitoksen tutkimuksen kärkiyksikön nostaa kuitenkin malliesimerkiksi ideaalisesta tutkimusyksiköstä? Eipä tietenkään, koska ko. yksikköä ei ole enää olemassakaan ensi kesän jälkeen. Jos ei ole muuta pielessä, niin sitten tiukkoihin strategisiin raameihin "epäsopiva" tutkimustyö – tutkimuksen laatu ja kansainvälinen arvostus ovat silloin toissijaisia tekijöitä. Nostaisin hajoitetun yksikkömme kuitenkin malliesimerkiksi Suomen epäonnistuneesta tutkimuspolitiikasta.

Tämän esimerkin valossa en usko yliopistojenkaan uudistusten johtavan mihinkään parempaan niin kauan kuin vallalla on nykyinen "hajoita ja hallitse" -politiikka. Yksi suurimmista ongelmista on liian pitkälle viety aluepolitiikka, minkä seurauksena korkeakoulujen perusrahoitus sirpaloituu liian monen yksikön kesken. Opetusministeri uskoo hallinnollisiin uudistuksiin, missä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen hallintoja yhdistetään. Kysessä on ns. duaalimalli, joka toisi hänen mukaansa lisää tarvittavia säästöjä. Entinen Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettiläs, nykyinen Aalto-yliopiston luennoitsija, Bruce Oreck on todennut Suomen nykymenosta: "Tarvitsemme radikaalia ajatusmaailman muuttumista uudistusten toteuttamiseksi, pienet asteittaiset muutokset eivät johda parhaaseen lopputulokseen".

Politiikan suunnan olisi muututtava  takaisin tutkimusmyönteiseksi. Perustutkimuksen tulee antaa ohjata itse itseään, ei sitä voi ohjailla ulkoapäin, elinkeinoelämän vinkkelistä käsin.Voisimme ottaa mallia Kanadasta, jossa akateemiset joukot itse ryhmittyivät ja alkoivat voimakkaammin vastustaa vallalla ollutta politiikkaa. Akateemisten äänitorvena alkoi toimia "Academic matters"-verkkolehti. Tällä foorumilla esitettiin peittelemätöntä kritiikkiä hallituspolitiikkaa kohtaan. Tässä siis yksi esimerkki siitä, mitä me tutkijat, yliopistolehtorit ja muut tieteen ja koulutuksen tulevaisuudesta kiinnostuneet ihmiset voisimme tehdä. Peräänkuulutan ennen kaikkea kärkkäämpää kritiikkiä jotavilta tieteentekijöiltämme epämääräisen hymistelyn sijaan!

Koulutus, tutkimus ja sivistys ovat nykyisen demokraattisen järjestelmämme peruspilarit. Emmehän salli elinkeinoelämän ottavan yliopistoja ohjaukseensa?