Mitä ihmettä Suomessa on tapahtumassa? Romutetaanko yliopistolaitos ja tutkimus vääränlaisella politiikalla? Viime vuosina perustutkimuksen poliittinen ohjaus on lisääntynyt. Poliitikkojen aikeet ovat tulleet ilmeisiksi erityisesti tällä hallituskaudella. Yliopistoista halutaan enemmän tehoja irti elinkeinoelämää hyödyttävällä tavalla – niitä halutaan ohjata tuloksellisuuteen samaan tapaan kuin yritystä, jolloin keskiössä ovat tuottavuus ja raha. Tätä taustaa vasten Kokoomuksen puolueohjelmaan kirjatut ja kauniilta kuulostavat periaatteet vaikuttavat pelkiltä tahroilta paperissa:
"Tavoitteenamme on kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaaliminen ja tukeminen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtiminen sekä työn ja yrittäjyyden edistäminen."
Palataanpa hieman taaksepäin. Yliopistojen, kuten myös valtion tutkimuslaitosten, poliittista ohjausta on toteutettu käytännössä niin, että valtion rahoitusosuutta on viime vuosien aikana jatkuvasti vähennetty ja varoja on siirretty mm. Suomen Akatemian kilpailuttamiin instrumentteihin, kuten Strategisen tutkimuksen rahoitus ja hallitusohjelman kärkihankerahoitus.
Kilpailutusta lisäämällä poliittinen johto voi tarkemmin määrittää, minkälaista tutkimusta Suomi – eli Suomen elinkeinoelämä, työelämän tulevaisuus ja päättäjät – tarvitsee. Toisaalta lisääntyneen keskinäisen kilpailun ajatellaan suuntaavan rahoitusta parhaille tutkimuskonsortioille, jotka ovat monialaisia ja monitieteellisiä.
Myös tutkimuksen tuloksellisuutta on alettu seuraamaan enemmän tieteellisten arviointien määrää lisäämällä. Suomen Akatemian huippuyksikkökautta pidennetään kuudesta vuodesta kahdeksaan vuoteen. Kuitenkin neljän vuoden jälkeen suoritetaan yksikössä tieteellinen arviointi, jonka perusteella rahoitus voi kasvaa, laskea tai päättyä kokonaan. Valtio tarjoaa siis Suomen Akatemian välityksellä tutkijoille joko keppiä tai porkkanaa.
Jos poliitikkojen mielestä yliopistojen ja tutkimuslaitosten pitäisi olla tuottavampia ja tehdä enemmän innovaatiota, niin miksi ihmeessä he ohjaavat yliopistoja noudattaen sellaisia käytäntöjä, jotka aiemmin johtivat Nokian vararikon partaalle? Eikö Nokian esimerkki ole opettanut mitään?
Nokian kaatumiselle lienee useita syitä, mutta tutkimuksissa ja analyyseissä korostuvat seuraavat tekijät: keskinäinen kilpailu, politikointi, pelon ilmapiiri ja lyhytjänteisyys. Myös taitamaton johtaminen ja tuotejohtamisen puute lienevät keskeisimpiä epäonnistumiseen johtaneita tekijöitä.
Tässä poimintoja Nokia-analyyseistä:
"Eri ohjelmat kilpailivat keskenään. Menestyneen yksikön johto sai parhaat paikat seuraavalla organisointikierroksella. Nokialla kilpailusta tuli kuitenkin ilmeisesti liian itseisarvoista, ja yhtiön yhteinen hyvä unohtui. Riittävää yhteistä suuntaa ei tullut johdosta.”
"Riskialttiimmat eli työläämmät ja suuremmat muutokset eivät päässeet tekoon, sillä niille ei löytynyt hyväksyjää. Tuotekehitysohjelmat karttoivat innovaatioihin liittyviä riskejä, jotta aikataulut pitävät."
"Nokian ongelmat johtuivat pitkälti yhtiön sisäisestä pelon kulttuurista. Yhtiön organisaation oli pesiytynyt pelko, jossa johtajille ei uskallettu kertoa totuutta yhtiön tilasta."
"Ollila oli kerran Tampereella pitämässään puheessa sanonut, että hänen ainoa virheensä oli antaa sinne liikaa rahaa, koska tuotekehityksen tulokset eivät olleet kovin hyviä. Ollila sanoi, että jos asiat jatkuvat näin, 15% väestä seminaarisalissa olisivat kadonneet siihen mennessä, kun hän palaisi ensi vuonna."
"Nokia kaatui viime kädessä siihen, että keskijohto keskittyi liikaa lyhyen aikavälin tavoitteiden täyttämiseen eikä sen vuoksi laittanut tarpeeksi voimavaroja pitkän aikavälin vastaiskun kehittämiseen Applelle."
Jos Suomen pitäisi puhaltaa yhteen hiileen yhtenäisenä kansakuntana, miksi kilpailun lisäämisen rahoituksen hakemisessa maan sisällä ajatellaan johtavan parempiin tuloksiin ja innovaatioihin kuin perusrahoituksen riittävän tason ylläpitämisen? Kilpailutuksen ja tieteellisten arviointien lisääminen tarkoittaa tutkijalle lisää hakemusten ja raporttien kirjoittamista. Kaikki tämä on pois tutkijan ydintyöstä: tutkimuksen teosta ja innovoinnista. Alituinen kilpailu lisää politikointia ja oman aseman pönkittämistä. Tuloksellisuus huononee.
Rahoitushakukierroksilla hävinneet yksiköt jäävät kilpailemaan muista rahoitusmuodoista. Hakemusten kirjoittaminen vie yhä enemmän aikaa tutkimukselta. Osa tutkijoista putoaa pois kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä, kun rahoitus jää saamatta. Tutkijoiden määrä laskee ja tutkimustuloksia saadaan vähemmän.
Keppiä tai porkkanaa? Eikö kepin tarjoaminen aja tutkimusyhteisöä kohti pelon kulttuuria – eli juuri sellaista, mikä kaatoi Nokian? Yliopistoissa vallitsee itse asiassa jo tällä hetkellä pelon ilmapiiri. Tästä aiheesta kirjoittaa hyvin Annakaisa Suni Vihreä lanka -lehdessä, joten en toista samoja asioita tässä.
Eivätkö positiiviset kannusteet johtaisi parhaisiin tuloksiin? Kepin tarjoaminen rahoittajan taholta kertoo siitä, ettei työn suorittajiin – "kaikenmaailman dosentteihin" ja "kesä-, heinä- ja elokuussa lomaileviin" professoreihin – luoteta. Rahojen siis pelätään menevän Kankkulan kaivoon. Miksi ihmeessä? Mistä on muodostunut tällainen luottamuspula valtion ja tutkimusyhteisöjen välille?
Taitamaton johto? Ymmärtävätkö poliitikot todella perustutkimuksen luonteen? Jos perustutkimuksen ajatellaan noudattavan Pareton periaatetta, niin 20% kaikesta tehdystä tutkimustyöstä johtaa innovaatioihin. Loput 80% siis ei oletusarvoisesti johda. Tätä kokonaisuutta olisi kuitenkin rahoitettava sellaisenaan, koska tutkimuksen tuloksia voi arvioida vasta, kun niitä on saatu. Pelkän “huippututkimuksen” rahoittaminen ei siis lisää innovaatioiden määrää. Väitän, että nykyinen valtionjohto havittelee jotain sellaista, mikä ei ole edes teoreettisesti mahdollista: lisääntynyttä tuottavuutta niukemmilla resursseilla.
Lyhytjänteisyys? Suomessa useimmat perustutkimusta tekevät tutkimusryhmät ovat valitettavasti varsin lyhytjänteisen rahoituksen varassa. Monet yksityiset säätiöt jakavat rahoitusta vain vuodeksi eteenpäin. Valtion perusrahoituksen väheneminen hankaloittaa tutkimustyön tekemistä entisestään. Varmuutta työn jatkuvuudesta on vain harvoilla, jos palkka tai apuraha on kiinni määräaikaisesta projektirahoituksesta.
Palautetaanpa lopuksi vielä mieleen yliopiston olemassaolon tarkoitus, mikä ilmaistiin hienosti taannoisessa Hesarin pääkirjoituksessa:
“Yliopistolaitoksen johtava päämäärä on totuus. Yliopistoa on rakennettu ja organisoitu vuosituhansien ajan, jotta tuo tavoite saavutettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Kun tavoite hämärtyy, säännöt ja käytännöt, jotka ovat palvelleet tiedon tuotantoa ja totuuden tavoittelua, hajaantuvat ja alkavat palvella toisenlaisten tavoitteiden saavuttamista.”
