Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki Juha Sipilän johtaman hallituksen leikkauspolitiikan kannattajat, nämä "köyhien kurittajat". Jälkimmäiseen ryhmään voidaan laskea kuuluvaksi kaikki "elvytystä kannattavat" yliopistohumanistit, joka jakavat sosiaalisessa mediassa pelkkää propagandaa omien aatteidensa puolesta. Toisin sanoen nämä kaikki hallituksen kimpussa pörräävät kiukkuiset herhiläiset. Omaan rakkaaseen mehiläispesään on tökätty kepillä ja siitäkös kauhea pörinä!
Nämä kaksi ylläolevaa ryhmää eivät suinkaan ole minun keksimiäni, vaan ne esitteli verkossa talousasioihin keskittynyttä asiatekstiä jakava Talouden tulkki. Kyseinen taho laittoi kuluneella viikolla kehiin sosiaalisessa mediassa paljon jaetun kuvaajan (kts. alla) ja kirjoitti siihen saatteeksi:
"2000-luvulla valtionrahoitus yliopistoille on kaksinkertaistunut. Siihen nähden tulevat leikkaukset ovat maltillisia ja rahoituksen taso säilyy korkeampana kuin koskaan ennen 2010-lukua."
Samoilla linjoilla yliopistoon kohdistuvista leikkauksista ja niiden vastenmielisestä tekemisestä, mutta kuitenkin "kohtuullisuudesta", on Juha Sipilä, joka pääministerin haastattelutunnilla totesi:
"Jos katsotaan yliopistoleikkauksia, niin ei tässä kovin montaa vuotta palata taaksepäin rahoituksen tasossa."
Nyt voin kuvitella, miten tässä kohdin kaikki uusliberalistit nyökyttelevät päätään. Tähän Sipilän esittämään lopputulokseen tietysti päätyy, jos kuuntelee Sipilän perusteluja omille toimilleen ja sen lisäksi tuijottaa yllä olevaa kuvaajaa. Myös Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Pekka Mattila heitti lisää löylyä kiukaalle toteamalla Talouselämässä:
"Koulutuksesta leikkaaminen ei ole koskaan fiksua. Mutta kun kaikesta leikataan, on kohtuutonta olettaa yliopiston olevan pyhä lehmä, joka voi jatkaa kuten aina ennenkin. Yliopistojen rahoitus ei ole 2000-luvulla ainakaan vähentynyt."
Valitettavasti yllä oleva oletus rahoituksen tasosta on vain yksi ja kenties ainoa totuus niille, jotka eivät haluakaan raapia pintaa syvemmältä. Haluaisin kuitenkin valaista myös toista näkökulmaa. Tässä Professoriliiton jakama "vastakuvaaja" edelliselle, jossa päädytään paljon alempiin suhteutettuihin rahoitustasoihin.:
Harri Waltari selventää yo. kuvaajaa Professoriliiton Facebook-sivuilla näin:
"Ensimmäinen käyrä esittää ihan puhdasta budjettimomentin kokoa, joka on kasvanut 1,0 miljardista 1,8 miljardiin, kuten julkisuudessakin on sanottu. Toisessa käyrässä on huomioitu arvonlisäveron erilainen käsittely tilivirastojen ja nykymuotoisten yliopistojen välillä. Kolmannessa on huomoitu budjetin rakenteen muutokset, poistettu kertaluonteiset pääomituserät ja huomioitu työnantajan työttömyysvakuutusmaksun muutokset. Viimeisessä käyrässä on laskettu inflaatiokorjaus yliopistolain mukaisen yliopistoindeksin mukaan (vuodelle 2016 indeksi oletettu samaksi kuin 2015). Inflaatiokorjatusti yliopistojen määrärahat ovat ensi vuonna pienimmällä tasollaan sitten vuoden 2002.
Jos tuntuu siltä, että tilanne yliopistoissa on heikompi kuin aikoihin, sille tunteelle on myös perusteet."
Kuvaaja voisi olla selkeämpi. Jos kuitenkin huomioidaan indeksikorjaukset, inflaation vaikutus jne., niin lopputuloksena olisi vuoden 2002 valtionrahoituksen taso, on tämä kyllä melkoinen harppaus ajassa taaksepäin. Neljätoista vuotta ei ole sama kuin "muutama vuosi" ottaen huomioon, että siihen väliin mahtuu myös monta Nokia-vetoista nousukauden lihavaa vuotta.
Omat kontaktini Helsingin yliopiston tutkimusosastolla myös vahvistavat, että kasvanut valtionrahoitus, joka yliopistoille on jaettu, ei ole tihkunut tutkimuspuolelle.
Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin valtiontuki on jakautunut yliopistojen sisällä. Onko kaikki kasvanut valtiontuki mennyt vain paisuneen hallinnon ja alati kasvaneiden kiinteistökulujen piikkiin? Mikä on tämän jälkeen itse ydintoimintaan, eli koulutukseen ja tutkimukseen ohjattujen valtiontukien osuus?
Annetaan siis ymmärtää, että Suomessa on panostettu reippaasti koulutukseen ja tutkimukseen 2000-luvulla, mitä taustaa vasten nyt tehtävät leikkaukset eivät järjestelmää horjuttaisi, vaan sysäisivät yliopistot uudistusten tielle periaatteella "löysät pois".
Näin Juha Sipilä totesi pääministerin haastattelutunnilla:
"Silloin, kun rahoitusta joudutaan leikkaamaan –olen sen niin monta kertaa nähnyt niin suurissa kuin pienemmissäkin yhteisöissä –luovuus pääsee kukoistamaan ja löydetään uusiutumisen tien kautta jopa parempi lopputulos kuin siinä tilanteessa, kun rahaa oli käytössä enemmän."
Miksi Juha Sipilän ajatuksia ei todellisuudessa voi yleistää yliopistoihin? Muun muuassa siksi, että yliopisto ei ole yritys, jossa kaikki toimisivat "yhteisen hyvän puolesta". Tämä pätee erityisesti tutkimuspuolella, jossa tutkimusryhmät saattavat toimia itsenäisinä yksikköinä. Kullakin ryhmällä on omat tutkimusprojektinsa, oma rahoituksensa ja yhteistyökumppaninsa yliopiston ulkopuolelta. Alkavatko tutkijat siis puhaltaa yhteen hiileen, jos perusrahoitus vähenee? Eivät ala. Rivit vain harvenevat, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimusta tehdään entistä vähemmän.
Mistä yliopistolla toimivan tutkimusryhmän rahoitus todellisuudessa koostuu? Otetaan esimerkki Helsingin yliopistosta, lääketieteellisestä tiedekunnasta. Yliopisto tarjoaa tutkimusryhmän toiminnalle tarvittavat laboratorio- ja toimistotilat. Ryhmänjohtaja, joka voi olla professori tai dosentti, maksaa kaikesta omalle tutkimukselleen hankkimastaan rahoituksesta (ulkopuolinen kilpailtu rahoitus) 15% yliopistolle vastikkeena käyttämistään tiloista, hallinnollisista tai muista tukipalveluista. Paljon jää silti hallinnollista työtä itse ryhmänjohtajan kontolle.
Entäpä sitten se kuuluisa "valtion leipä"? Jos dosentti ei ole työsuhteessa yliopistoon, eli hän ei toimi esim. yliopistolehtorina opetustehtävissä tai nauti Suomen Akatemian rahoittamasta akatemiatutkijan pestistä, hänen tulee itse hankkia oma sekä tutkimusryhmänsä muiden jäsenten palkkaus (tai veroton apurahamuotoinen korvaus työstä). Hän myös hankkii rahoituksen omassa laboratoriossaan käytettäville uusille pienlaitteille (sentrifuugit ym.) ja maksaa niiden huollon. Nämä laitteet tulee kirjata kuitenkin yliopiston laiterekisteriin. Toisin sanoen, ne ovat yliopiston omaisuutta tästä eteenpäin. Lääketieteellisen tiedekunnan ollessa kyseessä tulee tiedekunnan puolesta toki rahoitus suuremille, yhteiskäytössä oleville mittauslaitteistoille. On perustettu myös erinäisiä maksullisia mittaus- ja analyysipalveluita tarjoavia keskusyksikköjä (core facility), jotka mahdollistavat esim. biologisten näytteiden genominlaajuisen tutkimuksen. Lisäksi voidaan järjestää yhteisiä saman aihepiirin seminaareja ym. Mainitsemani asiat ovatkin yksi suurimmista toiminnan keskittämisen eduista.
Jos tutkimusryhmät kuitenkin lähtökohtaisesti kilpailevat samoista rahoituksista ja niillä on selkeästi erilliset tukimusintressit, niin miten niiden voisi kuvitella toimivan jatkossakaan kiinteästi yhdessä? Miksi ne alkaisivat ajatella "yliopiston parasta", jos laitos koetaan enemmän riistäväksi kuin kannustavaksi tahoksi?
Miten innovaatioiden määrä ylipäänsä lisääntyisi, jos henkilötyövuodet vähentyvät? Erityisesti lääketieteellisen tutkimuksen puolella tehdään edelleen paljon käsin töitä laboratorioissa. Robotiikalla tietysti voidaan nopeuttaa tiettyjä näytteenkäsittelyn vaiheita. Robotiikkaan siirtyminen kuitenkin on kallista ja vähenevillä resursseilla tuskin mahdollista suuremmassa mittakaavassa. Tiettyjä tutkimusvaiheita ei yksinkertaisesti edes voi nopeuttaa, kuten esim. aikapisteisiin sidotut solukokeet. Näytteenkeräys voi muodostaa pullonkaulan – hidastavan tekijän – tietyille tutkimushankkeille. Olisi siis ymmärrettävä, että on olemassa luonteeltaan hidasta tutkimustyötä, missä henkilötyövuosista nipistäminen ei todellakaan lisää laatua tai julkaisunopeutta.
Miksi nyt tehtävät koulutusleikkaukset ovat väärää politiikkaa?
Erityisesti siksi, että nykyisestä koulutus- ja tiedepolitiikasta puuttuvat tulevaisuuden visiot. Rakenteellisten uudistusten sijaan juustohöylätään kaikilta, eli myös parhailta otetaan pois. Muun muassa emerituskansleri Kari Raivio on todennut julkisuudessa, että tällainen politiikka johtaa ennenkaikkea lattean ja keskinkertaisen tutkimuksen tekoon.
Yliopistojen hallintoa pidetään yleisesti kankeana ja ylisuurena. Käsittääkseni ongelma on kuitenkin byrokratian suuressa määrässä. Sihteerien poispotkiminen ja hallinnollisten tehtävien sysääminen enenevässä määrin tutkimusryhmien niskaan ilman todellista byrokratian vähentämistä tai toimintatapojen kehittämistä ei edistä itse pääasiaa: tutkimuksen ja koulutuksen kehittämistä.
Jostain kummasta on julkisuuteen pesitynyt käsitys yliopistotutkijoiden tehottomuudesta. Tietynlaista tehottomuutta tietysti luo järjestelmä itsessään. Jos tutkijoilla on vastuullaan liikaa esim. hallinnollista työtä, siihen käytetty aika on pois itse ydintoiminnasta – tutkimuksesta. Entä väittämä, että tutkijamateriaali itsessään olisi huonoa? Markkinavoimien sokaisema professori Pekka Mattila ainakin laukoo käsityksensä suoraan:
"Meillä on ihan liikaa tutkijoita, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä uraa ulkomailla."
Minun on vaikea kuvitella, keihin hän viittaa. Itse olen havainnut lähinnä päinvastaista. Tutkimusrahoitusta on Suomessa kohdennettu yhä enenevässä määriin kilpailtuun rahoitukseen perusrahoituksen sijaan. Prjojektit pyörivät tämän ulkopuolisen, kilpaillun rahoituksen turvin. Tämä tarkoittaa, että tutkijat tekevät vain sellaista tutkimusta, josta maksetaan.
Koveneva kilpailu näkyy mm. siinä, että rahoitusta on entistä vaikeampi saada edes kansainvälisesti jo vertaisarvioidulle tutkimukselle. Rahoitusta ei siis ole riittävästi tarjolla kaiken laadukkaan tutkimuksen tekoon. Paljon hyviä ideoita ja potentiaalia valuu hukkaan. Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, että Suomessa voisi ylipäätänsä olla olemassa väitetynlaisia "kansallisen tason tutkijoita".
Yhdyn lopuksi myös EK:n hallituksen puheenjohtajan Matti Alahuhdan ajatuksiin (Ylen ykkösaamu, 30.1.2016):
"Koulutus on meidän pääoma ja vahvuus, jonka edelleen kehittämisestä meidän tulee koko ajan pitää huolta."
"Ymmärrän, että vaikeina aikoina tehdään pikkuisen säätöä, mutta en olisi nähnyt näin merkittäviä leikkauksia mielelläni."
"Toivottavasti päästään seuraavalle askeleelle yliopistoverkostomallin kehittämisessä. Otetaan selkeä tähtäyspiste 10 tai 15 vuoden päähän ja hahmotellaan millainen yliopistoverkoston laajuus sillä ajankohtana tulisi olla. OKM:llä on kaikki mahdollisuudet ja valmiudet valmistaa paras mahdollinen ja joustavin reitti sinne kohti tavoitetilaa. Silloin vältyttäisiin juustohöylämäisiltä leikkauksilta."
"14 (yliopistoa) on tosi paljon näin pieneen maahan. Pitäisi myös miettiä ovatko kaikki yliopistot koulutukseen ja tutkimukseen keskittyviä, vai olisiko kahdenlaisia yliopistoja niinkuin Yhdysvalloissa."
