Työterveyslaitoksen yt-neuvottelut johtivat tutkimuksen entisen kärkiyksikön lopettamiseen

Musta tiistai. Tämä tapahtui jo viikko sitten, mutta vaikka kuinka olen pureskellut tätä asiaa, niin se ei ole edelleenkään muuttunut helposti sulavaksi (eli tämän blogin otsikko on tässä tapauksessa harhaanjohtava). Yt-neuvottelujen päätös oli täystyrmäys koko tutkimusosastollemme: ”biolääketieteen tutkimus lopetetaan asteittain”. Siinä se yt-neuvottelujen kulminaatio. Kuusi viikkoa pelkkää spekulaatiota, hämmennystä, epätoivoa, kenties osittaista optimismia tai ainakin pientä toivonkipinää (riippuen tietenkin keneltä kysyy). Eihän se voi olla mahdollista, että kaiken tutkimustyömme lopettaisivat? Lopputulos oli kuitenkin toiveikkuudestamme huolimatta pahin mahdollinen, ikään kuin se kulman takana vaaniva mörkö olisi astunut valokeilaan. Kaikki n. 50 ihmistä joutuu tutkimusosastoltamme lähtemään. Tällaisessa tilanteessa toisaalta kaikki työntekijät ovat samassa veneessä eli ei tarvitse kyttäillä, kuka mahdollisesti saa sen ruskean kirjekuoren ja kuka ei; kaikki saavat tasapuolisesti menolipun ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään normityöpaikasta tyyliin ”viimeinen lähtijä sammuttaa valot”. Meillä on pakastimet täynnä kaikenlaista biologista näytemateriaalia, jonka keräämiseen ja prosessoimiseen on kulunut huima määrä työtunteja. Osa kerätyistä näytteistä on ainutlaatuisia. Lisäksi meillä on modernit (ja kalliit) analyysilaitteistot, mutta valitettavasti työtänsä jatkavat laitoksen työntekijät eivät tiedä, mitä niillä tehdään.

Työterveyslaitos (TTL) joutuu irtisanomaan n. 200 työntekijää, eli n. 29 % koko henkilöstöstä. Tähän tilanteeseen jouduttiin, koska Sipilän hallitus päätti vähentää 5 miljoonaa euroa TTL:n valtionavusta alkaen jo vuodesta 2016. Yt-neuvottelujen yhteydessä TTL:n johtokunta päätti lisäksi muuttaa koko organisaatiorakenteen sekä siirtää strategista painopistettä kohti palvelu- ja asiantuntijatoimintaa. Vuosille 2016–2020 aiemmin luotu strategia hylättiin kiireisellä aikataululla. Kaikki tutkimus ei tosin edelleenkään lopu, mutta jäljelle jää lähinnä palvelutoimintaa tukeva,  ns. "asiakaslähtöinen" tutkimus.

Myönnän, että meidän biolääketieteellinen tutkimustoimintamme ei välttämättä ole vienyt suomalaista työelämää ja työhyvinvointia eteenpäin. Olemme kuitenkin tehneet tiivistä yhteistyötä Työterveylaitoksen klinikan lääkäreiden ja hoitajien kanssa, mm. lääkärien väitöskirjoihin ja potilasnäytteenkeräykseen liittyen. Kaikilla projekteillamme on myös nykyään ollut vankka ulkopuolinen rahoitus. On yleinen harhaluulo, että tutkimusta tehtäisiin pelkillä veronmaksajien euroilla. Olemme tutkineet mm. uusien nanomateriaalien turvallisuutta, allergiamekanismeja ja mikrobien toimintaa. Tutkimuksemme on tuottanut tietoa, jota voidaan hyödyntää riskinarvioinnissa sekä sairauksien ehkäisyssä. Merkkiainetutkimuksemme (biomarkkeri-tutkimus) olisi voinut johtaa diagnostiikan parantamiseen. Olemme julkaisseet tutkimustuloksiamme kansainvälisesti korkeatasoisissa tiedelehdissä.

Jyrki Kataisen hallituksen aikainen Tieteellisten seurain valtuuskunta 2012–2014 kertoo sivuillaan näin: ”Valtion tutkimuslaitoksilla eli eri hallinnonalojen tutkimuslaitoksilla on korkeakoulusektorin tutkimusyksiköiden ohella merkittävä asemansa innovaatiojärjestelmässä tieteelliseen tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittäjinä. Tutkimustehtävien lisäksi laitoksilla on vaihtelevassa määrin erilaisia asiantuntija-, valvonta-, koulutus-, neuvonta- ja muita viranomaistehtäviä, sekä maksullista ja muuta palvelutoimintaa”.

Missä vaiheessa Suomen tiedestrategia joutui romukoppaan? Sosiaali- ja terveysministeriön alaisen Työterveyslaitoksen johtoon valittiin viime keväänä Nokialla kannuksensa hankkinut tekniikan tohtori tekemään koko laitoksen historian suurinta saneerausta, jonka lopputuloksena strateginen painopiste siirtyy tutkimuksesta palvelutoimintaan. Tässä yhteydessä laitos varasi 1, 5 miljoonaa euroa koko biolääketieteen tutkimustoiminnan lopettamiseen. Kyse on tutkimustoiminnasta, jolle laitoksessa työskentelevät kansainvälisiä verkostoja luoneet professorit ja senioritutkijat ovat onnistunut hankkimaan viime vuosina  1, 8 miljoonaa euroa per vuosi ulkopuolista, kilpailtua rahoitusta (esim. EU, Työsuojelurahasto, Suomen Akatemia, yksityiset säätiöt). Laitoksen johto on kuitenkin valmistautunut rikkomaan sopimukset rahoittajien kanssa. Heidän mielestään kansainvälisyyteenkään ei tarvitse tässä taloudellisessa tilanteessa panostaa.

Ruotsissa hallitus lakkautti valtion rahoittaman työelämän tutkimuslaitoksen (Arbetslivsinstitutet) n. 8 vuotta sitten. Ennen lopetusta tutkimustoiminta kuitenkin siirrettiin muualle, hallitusti. Meillä Suomessa on siis asiat päätetty hoitaa toisin. Minä jään tarkkailemaan, saammeko edes osan tutkimustoiminnastamme –rahoituksen kera– siirrettyä muualle, kuten Helsingin yliopistoon. Aikataulu vaikuttaa kuitenkin toivottoman kiireiseltä, koska neuvotteluille on tässä vaiheessa annettu aikaa vain joitakin viikkoja. 

Viitteet: 

http://www.research.fi/fi/etusivu

Huomautus: Muutin tämän jutun otsikon 19.12.2015 paremmin kuvaaman kirjoituksen aihepiiriä

Mitä meiltä tutkijoilta usein puuttuu: tiedeviestinnän ja -julkisuuden hallintaa!

Vastasin juuri opetus- ja kulttuuriministeriön minulle osoittamaan kyselyyn ”Miten ja miksi tohtorit työllistyvät?” Hienoa, että vihdoinkin myös opetusministeriön virkamiehet ovat heränneet tähän tärkeään asiaan. Itse olen nähnyt tohtorien huonon työllisyystilanteen ongelmana jo usean vuoden ajan. Monet katsovat, että ongelman ydin Suomessa on siinä, että tohtoreita koulutetaan liikaa. Ratkaisu olisi siis maisterikoulutuksen vähentäminen, ainakin ongelmallisella luonnontieteellisellä alallani, minkä seurauksena ei tohtoreitakaan voisi leipoa ylimäärin. Itse näen osana tohtorien työllisyysongelmaa myös koulutuksen kapea-alaisuuden, minkä kyllä toin julki em. kyselyssäkin. Ainakin oman koulutukseni näen jälkikäteen niin, että oli olemassa vain yksi koulutustunneli/opintoputki, joka väistämättä ja armotta johti kohti tutkijan uraa. Mitä koulutuksesta sitten puuttui? Sanoisin, että ennen muuta markkinointia ja tiedeviestinnän hallintaa.

Tässä keskellä yt-neuvottelumyrskyä on jälleen kerran tullut ajankohtaiseksi miettiä, miten voisi tällaisena ammattitutkijana uudelleenfokusoitua. Mitä siis tehdä sen jälkeen työksensä, kun tuo määräaikaisuus (omalla kohdallani) lopullisesti loppuu. Tutkijasieluna tekisin tietysti edelleen mieluiten tutkijan hommia. Valitettavasti Suomessa tutkimusrahoitusta kuitenkin ajetaan tällä hetkellä alas puskutraktorien voimin, mikä tietysti hankaloittaa entisestään tutkijana toimimista. Uudelleensuuntautuminen urapolulla on siis tällä hetkellä haastavaa, kun yksityinenkin sektori yskähtelee, yliopistosektoriin kohdistuvista säästötoimenpitesitä nyt puhumattakaan.  Kaiken tämän keskellä, olen alkanut miettiä, että onko sittenkin jotain vikaa meissä tutkijoissa itsessämme, jos työtämme ei enää arvosteta? Jos valtakunnan päättäjät eivät näe tutkimuksen arvoa tulevaisuuden kannalta tai huomioi tutkimustietoa päätöksenteossaan, niin onko vika siinä, että me tutkijat emme ole olleet riittävän äänekkäitä tutkimustyön puolestapuhujia? Päättäjät eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja ole tietoisia siitä, kuinka fantastista työtä teemme.

Itse ajattelin, että jotain tarttis varmaan tehdä asiantilan kääntämiseksi takaisin oikeille raiteilleen. Tutkimustyö uuteen nousuun ja kunniaan! Ongelma on siinä, että miten pääsisi alkuun tässä sanansaatossa? Miten saada paremmin julkista näkyvyyttä sellaiselle tutkimustyölle, jonka itse kokee merkitykselliseksi –työlle, jota ei missään nimessä pitäisi säästösyistä lopettaa, vaikka puoli Suomea olisi vajoamassa turvesuohon. Tutkimushan on avainsana siihen, että sieltä suosta joskus vielä noustaankin.

Kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara suosittelee blogin kirjoittamista yhtenä vaikuttamisen keinona (kiitos vinkistä, Tiina!). Erilaista opastusta tiedeblogien pitämiseen, kuin myös muun tiedeviestinnän hallintaan löytyneekin runsaasti nykyään (joten "aukot" omassa koulutuksessaan saa kyllä täydennettyä niin halutessaan). Mainittakoon tässä yhteydessä Petro Poutasen ja Helsingin yliopiston tiimin "Tiedeviestintä  –opas tutkijalle". Lisäksi huomasin ilokseni, että Helsingin yliopiston Avoin yliopisto järjestää nykyään Tiedejulkisuuden (25 op) -opintokokonaisuuden, mikä on varsin tervetullut lisä avoimeen koulutukseen.

Petro Poutanen vaikuttaa olevan yksi näkyvimmistä tiedeviestinnän alan vaikuttajista, alan miehiä siis. Hän opastaa meitä tutkijoita mittaamaan omaa julkista näkyvyyttään. Hän mainitsee mm. Google Scholar –profiilin, minkä kautta tutkija voi helposti pitää lukua omiin artikkeleihin kohdistuneista viittauksista. Poutanen laittaa tilastoja kehiin: "Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia…villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan".
 

Tätä taustaa vasten voisinkin nyt arvioida oman julkisen näkyvyyteni. Väitöskirjaani on viitattu tasan yhden kerran. Kiitokset tästä kunniasta menevät nyt Indonesian suuntaan: kiitos Herry Priyanto, Faisal Yunus ja Wiwien H.Wiyono! Tuntuuhan se hienolta, että oma rakas opinnäytetyöni on huomioitu tuolla maailman toisella laidalla. Seuraavaksi vilkaisen viittausten määrän julkaistujen, varsinaisten tiedeartikkeleideni kohdalla. Nyt näyttää päivä sentään vähän valoisammalta. Artikkelini kuuluvat (Poutasen laskuopin mukaan) niiden 10 % onnekkaaseen joukkoon, joihin vähintään yksi tai enemmän on viitannut. Tästä on siis hyvä jatkaa! 

http://organisaatioviestinta.com/2014/03/12/tiedeviestinta-opas-tutkijalle/

http://organisaatioviestinta.com/2015/05/06/miksi-vaivautua-tutkimusmaailman-trendit-haastavat-tutkijat-viestimaan-tyostaan/

http://www.tiedetoimittajat.fi/itseaan-mittaava-tutkija-mita-ei-voi-mitata-sita-ei-voi-kehittaa/