Suomen valuvikainen koulutus- ja tiedepolitiikka

Minulle selvisi juuri, miksi hallitus näyttää vankkumattomasti seisovan ehdottamiensa koulutus- ja tutkimusleikkausten takana: niillehän on 90% asiantuntijatuki. Vai oliko se sittenkin 10% (viite)? Ei taida Marraskuun manifesti, eli akateemisen tutkimuskentän vetoomus säästötoimien peruuttamiseksi, auttaa tässä tilanteessa. Nyt ei metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Näyttäisi metsämme koostuvan enää vain umpipökkelöpuusta.

Monta muuta kaavailemaansa säästötoimenpidettä hallitus on kuitenkin perunut, mutta ei ilmeisesti tätä. Rajansa on vatuloinnillakin? Suomella ei siis johtavien poliitikkojen mielestä ole enää varaa korkeatasoiseen koulutukseen ja "kannattamattomaan" perustutkimukseen. Rahat loppu. Finito.

Meillä on siis toisaalta todellakin varaa tipauttaa itsemme kehityksen kelkasta. Mihin muuhunkaan tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkiminen voisi johtaa? Maamme kaksi peruspilaria, jotka nyt kaadetaan. Mitä jää siis jäljelle? Jotakin epämääräistä, joka ruokkii aivovuotoa ulkomaille? Useat tutkijat vaihtavat alaa tai jäävät roikkumaan kortistoon. Myös erinäinen joukko yliopistolehtoreita alkaa nauttia ansiosidonnaista päivärahaa. Todettakoon, että uusimpien tilastojen mukaan tälläkin hetkellä 40% työttömistä tutkijoista on hakenut töitä vähintään vuoden verran. Lisäksi on uhkana, että nuoriso alkaa pian olla epävarma tulevaisuudestaan, samoin kuin koululaisten äidit: pitääkö nyt lähteä tai lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan, jos ei Suomessa enää jatkossa tarjota kansainvälisen tason koulutusta?

Tämä ei todellakaan ole se kehityssuunta, jota kohti maatamme kannattaisi johtaa. Mikä nykypoliitikkoja oikein vaivaa? Eivätkö he todellakaan ymmärrä tekojensa seurauksia? Kun vaakakupin toisella puolella painaa alati kasvava valtionvelka, ihmisten eläköityminen ja huono huoltosuhde, ovat poliitikot täysin sokaistuneet ajattelemaan, että kaikkia kuviteltavissa olevia valtionmenoja pitää nyt vähentää talouden tasapainottamiseksi. Heiltä on tässä tasapainoiluhuumassa unohtumassa se kaikkein tärkein kysymys: mihin kannattaisi panostaa, jotta Suomen tulevaisuus olisi edes jollain tavalla turvattu?

Ennen Suomessakin on uskottu, että koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen kannattaa aina. Nyt tällä hetkellä poliitikot leijuvat omissa maailmoissaan kuvitellen, että he itse tietävät ne osa-alueet, joista tulevaisuuden kasvu ja innovaatiot kumpuavat. Tällaisia hallituksen nimeämiä kärkihankkeita ovat mm. biotalous, puhtaat ratkaisut sekä digitalisaatio. Lisäksi tietysti ympäripyöreä "hyvinvointi ja terveys". Toinen hallituksen lempilapsista on Suomen Akatemian strateginen tutkimusrahoitus. Siinä ohjataan tutkimuksen tekoa kohti "monialaista, monitieteellistä" tutkimusta. Oleellisena osana strategiseen tutkimukseen liittyy vuorovaikutussuunnitelma. Konsortiolla tulisi olla "teoreettista ja käytännöllistä ymmärrystä sidosryhmäyhteistyöstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Vuorovaikutuksesta vastaa esim. informaatiotutkimuksen professori, tieteenjohtamiseen erikoistunut professori tai Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja."

Voisin kuvitella, että juurikin vuorovaikutuksen ja viestinnän merkityksen korostaminen tuo ongelmia useallekin muuten tieteellisesti pätevälle konsortiolle. Toisaalta tämä voi olla riemuvoitto viestintään erikoistuneille konsulttifirmoille, joita ainakin sosiaalinen media (erityisesti Twitter) näyttäisi olevan pullollaan. Tässä myös uravinkki työttömälle, entiselle perustutkijalle: nyt viestintää ja digitalisaatiota oppimaan, mars mars! Pois joutaa pipetti tutkijan kädestä –lopullisesti.

Kärkihankkeiden ja strategisen tutkimuksen ohella hallitus on siis tarjoamassa vesivelliä huomattavalle osalle tutkijakuntaa. Ainoa kansainvälisesti menestynyt yliopisto, Helsingin yliopisto, kurjistetaan samalle tasolle maan muiden, kansallisen tason yliopistojen kanssa. Samaan aikaan koulutus tiputetaan Pisa-tornistaan alas. Hyvää päivää ja hyvää yötä! Lähetys loppuu nyt ja valot tunnelin päästä sammutetaan säästösyistä.

Tässä loppukevennys: Kuunnelkaahan historiallinen äänitys kappaleesta "Vesivelliä siellä ei syötäis."

Poliittinen ohjaus ulottumassa perustutkimukseen – seurauksena vapaan tieteen "poisvalinta"?

Elinkeinoministeri Olli Rehn kertoi torstaina Yle Uutisten haastattelussa, että hallitus aikoo arvioida perustutkimuksen laatukriteereitä. Anteeksi, siis mitä? Perustutkimus on tähänkin asti ollut tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin piirissä. Tieteellisen lehden kutsumien asiantuntijoiden täytyy ensin hyväksyä tutkimustyö julkaistavaksi. Tällöin julkaisun tulee täyttää useatkin eri laatukriteerit. Monesti julkaiseminen tulee mahdolliseksi vasta, kun arvioijien esittämät muutokset ja lisäykset tutkimustyöhön on hyväksyttävästi suoritettu. Lääketieteen tutkimuksen kyseenollessa, tämä voi tarkoittaa joskus useitakin lisäkokeita, joten pipetti saa laboratoriossa todennäköisesti vinhaa lisäkyytiä annetun takarajan puitteissa.

Mikäli tutkimusryhmä onnistuu julkaisemaan tutkimustuloksensa mahdollisimman hyvätasoisessa kansainvälisessä tiedelehdessä, kasvaa mahdollisuudet tutkimuksen jatkorahoituksen saamiseen. Sellainen tutkimus, jossa kukaan ei näe mielenkiintoa, kuolee varmasti itsestään. Eihän potentiaalliselle nollatutkimukselle myönnetä rahoitusta, eivätkä edes tutkijat ole valmiita tekemään töitä ilmaiseksi.

Nykyiselle valtaeliitille perustutkimuksen tämänhetkiset arviointikäytännöt eivät kuitenkaan enää riitä. Heidän eurofokusoituneissa ajatusmaailmoissaan ei merkkaa mitään sellainen hyveellinen tosiasia, että "tutkimus lisää tietämystä ja tieto lisää sivistystä". Tieto ilmeisesti lisää poliitikkojen tuskaa? Sivistystäkään ei voi mitata rahassa. Poliitikot haluavat siis laatia uudet, omat laatukriteerinsä, jotka kumpuavat Rehnin ja kumppaneiden talouspoliittisesta mantrasta: "Yhteiskunnan pitää saada enmmän kaupallista hyötyä ja käytännön sovelluksia tutkimukselta".

Tiedeyhteisö on kommentoinut tämäntyyppistä poliittisen ohjauksen lisääntymistä mm. Helsingin Sanomissa näin: "Sivistyksen tyyssijaa kohdellaan kuin tuotantolaitosta." Myös Vaasan yliopiston professori Tommi Lehtonen tykittää blogissaan: "Hallituksen yliopistopoliittiset ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Nyt häämöttää huippu: ehdotus tutkimuksen laatukriteereiksi. Mistä komeroista hallitus kaivaa yliopistopoliittiset neuvonantajansa? Onko hallituksessa kuultu tutkimuksen vertaisarvioinnista? Kärsiikö taloustieteestä väitellyt Rehn muistinmenetyksestä?"

Lehtonen jatkaa edelleen: "Tieteen eetokseen kuuluu pyyteettömyys. Tutkimusta tehdään tiedonjanosta, ei eurojen kiilu silmissä. Haluaako hallitus heittää tämän periaatteen roskikseen? Tieteen vapautta uhataan havittelemalla yliopistoista teollisuuden esikartanoita. Hallitus jo kuulee kassakoneen laulavan hoosiannaa."

Miten siis käy vapaan tieteenteon poliittisen ohjauksen lisääntyessä? Kuljemmeko nyt Venäjän tietä, jossa Putin määrää minkälaista tiedettä voidaan tai saa tehdä? Venäjällä hiljattain voimaantulleen lain seurauksena yliopistot ja tutkimuslaitokset ohjeistavat tutkijoita hakemaan lupaa kansalliselta turvallisuusneuvostolta (Federal Security Service) artikkeleidensa julkaisemiseen ja esitysten pitoon tieteellisissä konferensseissa (Viite: Russian roulette).Venäjän hyväksi voi todeta (laihana lohtuna) kuitenkin sen, että siellä hallitus on viime vuosina lisännyt tieteen rahoitusta –toisin kuin Suomessa.

En voi tieteentekijänä hyväksyä Suomen hallituksen nykyistä ohjauspolitiikkaa, jonka näen vaarantavan koko suomalaisen tieteen tulevaisuuden. Yhä enemmän ajankohtaiseksi ja toteen käy Ismo Alangon riimitys: "Kun Suomi putos puusta, kaikki kävi kovin äkkiä"... Poliittinen ohjaus yhdistettynä rahoituksen huomattavaan supistamiseen johtaa todennäköisesti tilanteeseen, jossa kaikki kynnelle kykenevät tutkijat lähtevät maastamme sellaiseen paikkaan, jossa tutkimustyötä edelleen arvostetaan, ja jossa tutkijat voivat vapaasti harjoittaa omaa ammattiaan. Tutkijat kokevat työnsä useimmiten mielekkääksi ja antoisaksi –mikäli joku ei koko ajan hengittäisi niskaan ja vähentäisi mielivaltaisesti rahoitusta.

Minun mottoni jatkossa on: Vapaan tutkimuksen puolesta –poliittista ohjausta vastaan!

Opetusministerin avoimesta kirjeestä kummunneet uudet avaukset –onko niitä?

Haluaisin tässä opetusministerin viime viikon tiedekeskustelun avauksesta yhä edelleen hämmentyneenä (lievästi ilmaistuna) löytää vastauksen kysymykseen: oliko opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen keskustelun avaus avoimen kirjeen muodossa hyödyllinen ja tarvitsemmeko lisää tällaista?

Sanni Grahn-Laasonen siis päätti lähettää avoimen kirjeen yliopistojen johdolle, jossa hän patistaa yliopistoja profiloitumaan. Hän väittää kirjeessään, että  Suomessa yliopistojen ongelma ei ole resurssipula vaan resurssien tehoton käyttö: ”Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme”. Panostuksia pitäisi Grahn-Laasosen mukaan keskittää niille tutkimusalueille, joilla voidaan nousta maailman kärkeen.

Opetusministerin väite ”resurssien tehottomasta hyödyntämisestä” lienee ollut yksi keskeisimmistä kimmokkeista tutkijoiden runsaslukuisiin vastineisiin ottaen huomioon, että valtion tutkimusrahoitus on ollut laskusuunnassa jo viimeiset kymmenen vuotta. Lisäksi Sipilän hallitus on kohdistamassa ennennäkemättömän suuret leikkukset koulutukseen. Opetusministerin väitteitä pidettiin yksimielisesti tyrmistyttävinä. Keskustelu somessa alkoi porista ja lähentyä kiehumispistettä.

Sanni Grahn-Laasonen julkaisi myöhemmin facebookissa oman vastineensa keskusteluun, jossa hän selvensi mm. lähdetietojaan. Hän sepitteli: "En olisi leikkauksia toivonut... mutta työni on pyrkiä katsomaan tulevaisuuteen ja huolehtimaan siitä, että emme lamaannu ja jää paikallemme, vaan mietimme, miten käytämme olemassa olevat resurssit viisaammin, jotta saamme nostettua tieteen tasoa.”

Yhteiskuntatieteen tutkija Jouni Tiili kiteyttää omassa analyysissään:“… hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.”

Edelleen retoriikan tutkijat tarkastelivat Sanni Grahn-Laasosen kirjeen sanallista antia näin: “Kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.”

Omana yhteenvetonani kirjeen sisällöstä toteaisin, että Sanni Grahn-Laasonen teki ainakin kaksi perustavaa laatua olevaa virhettä: 1) hän käytti epäeksakteja kielikuvia, kuten ”uinuva tyytyväisyys” ja ”kärkihankkeista kumpuavat uudet avaukset”, 2) hän esitti väittämiä ilman lähdeviitteitä. Toisin sanoen Grahn-Laasonen osoitti ainakin sen, että hän ei osaa puhua tutkijoiden kanssa samaa kieltä. 

Mihin opetusministerin tiukat väitteet perustuvat? Asianosainen itse totesi vastineessaan: “Tuoreimpien käytettävissä olevien OECD –tilastojen mukaan Suomen panostus korkea-asteen koulutusinstituutioihin suhteessa bruttokansantuotteeseen on OECD-keskiarvoa ja muita Pohjoismaita korkeampi. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan panostukset ovat edelleen maailman huippuluokkaa. Vaikka osuus on pudonnut viime vuosina, on se Suomessa edelleen maailman isoimpia (3,3 %)"

Tosiasiassa hänen esittämässään T&K –rahoituksessa on laskettu mukaan myös yksityisen sektorin saamat avustukset. Lisäksi Suomessa rahoitus pirstaloituu 16 yliopiston kesken. Yliopistojen suuri määrä on Suomessa harjoitetun aluepolitiikan tulos, eikä yliopistojen määrää olla edelleenkään vähentämässä (viitaten opetusministerin aiempiin puheisiin).

Myös  tieteentekijöiden liitto valaisi tutkimusrahoituksen todellista laitaa: ”valtion suoran perusrahoituksen osuus tutkimukselle (44 %) on meillä jo ennen kaavailtuja muutoksia paljon pienempi kuin tiedevertailuissa paremmin pärjäävissä Sveitsissä (68 %), Tanskassa (57 %) ja Alankomaissa (78 %).”

Oliko Sanni Grahn-Laasosen herättämästä julkisesta keskustelusta jotain hyötyä? Kuten edellä jo totesin, rakentava vuoropuhelu tutkimusmaailman ja opetusministerin välillä tulee olemaan jatkossakin haastavaa, sen verran etäällä nämä kaksi osapuolta ovat toisistaan.

Yhdyn kuitenkin Hesarin pääkirjoitukseen:  “Tutkijoiden reaktio oli tervetullut. Korkeakoulukeskustelu on liikkunut viime aikoina lähinnä hallinnollisella ylätasolla: koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä. Korkeakoulujen pitää tietenkin pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Niiden pitää olla laadukkaita, tehokkaita ja vaikuttavia. Suomessa on liian laaja korkeakouluverkosto, jonka päällekkäisyyksiä on syytä purkaa." 

Onko kuitenkaan mitään järkeä aloittaa “päällekkäisyyksien purkaminen” Helsingin yliopistosta? 

Tätä asiaa Osmo Soinivaara kommentoi taannoisessa blogi-kirjoituksessaan erittäin osuvasti: “Suomalaisista yliopistoista Helsingin yliopisto on aivan ylivoimainen. Tätä taustaa vasten näyttää yhtä aikaa kummalliselta että  arvelluttavalta, että hallitus kohdistaa yliopistojen rahoitukseen suunnatut leikkaukset erityisesti Helsingin yliopistoon. Jos joku on päätään pidempi muita niin pää poikki. Ei voi olla ajattelematta, että liian hyvä menestys on herättänyt hallituspuolueissa aluepoliittista kateutta.”

Hesarin pääkirjoituksessa 30.10.2015 muistutetaan edelleen: “Silti pitäisi puhua myös itse asiasta eli tieteestä ja sivistyksestä.”

Puhutaan siis sivistyksestä.

Yliopistolain 2 §:ssä määritetään yliopistojen tehtävät näin:
 “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Yliopistojen tulee järjestä toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen.”

Vaikka yliopistolaki ei selvästikään ole kaikilta sanamuodoiltaan ajantasainen, niin laissa määritelty tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen lisääminen on edelleenkin yksi yliopistojen keskeisistä tehtävistä. Olemmeko nyt tässä ajassa siirtymässä kohti tehokkusajattelua sivistyksen kustannuksella? 

Puhutaan lopuksi edelleen itse asiasta, eli tieteestä.

Tutkijan vinkkelistä katsottuna tutkimuksen tulevaisuus ei Suomessa todellakaan vaikuta kovin valoisalta tällä hetkellä. Ilmassa on havaittavissa liikaa tutkimuskielteisyyttä. Toivotan silti tsemppiä kaikille niille tutkijoille, jotka vielä jaksavat Suomessa pakertaa vaikeasta tilanteesta huolimatta, omaan työhönsä uskoen. Pidetään lippu korkealla!