Opetusministerin avoimesta kirjeestä kummunneet uudet avaukset –onko niitä?

Haluaisin tässä opetusministerin viime viikon tiedekeskustelun avauksesta yhä edelleen hämmentyneenä (lievästi ilmaistuna) löytää vastauksen kysymykseen: oliko opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen keskustelun avaus avoimen kirjeen muodossa hyödyllinen ja tarvitsemmeko lisää tällaista?

Sanni Grahn-Laasonen siis päätti lähettää avoimen kirjeen yliopistojen johdolle, jossa hän patistaa yliopistoja profiloitumaan. Hän väittää kirjeessään, että  Suomessa yliopistojen ongelma ei ole resurssipula vaan resurssien tehoton käyttö: ”Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme”. Panostuksia pitäisi Grahn-Laasosen mukaan keskittää niille tutkimusalueille, joilla voidaan nousta maailman kärkeen.

Opetusministerin väite ”resurssien tehottomasta hyödyntämisestä” lienee ollut yksi keskeisimmistä kimmokkeista tutkijoiden runsaslukuisiin vastineisiin ottaen huomioon, että valtion tutkimusrahoitus on ollut laskusuunnassa jo viimeiset kymmenen vuotta. Lisäksi Sipilän hallitus on kohdistamassa ennennäkemättömän suuret leikkukset koulutukseen. Opetusministerin väitteitä pidettiin yksimielisesti tyrmistyttävinä. Keskustelu somessa alkoi porista ja lähentyä kiehumispistettä.

Sanni Grahn-Laasonen julkaisi myöhemmin facebookissa oman vastineensa keskusteluun, jossa hän selvensi mm. lähdetietojaan. Hän sepitteli: "En olisi leikkauksia toivonut... mutta työni on pyrkiä katsomaan tulevaisuuteen ja huolehtimaan siitä, että emme lamaannu ja jää paikallemme, vaan mietimme, miten käytämme olemassa olevat resurssit viisaammin, jotta saamme nostettua tieteen tasoa.”

Yhteiskuntatieteen tutkija Jouni Tiili kiteyttää omassa analyysissään:“… hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.”

Edelleen retoriikan tutkijat tarkastelivat Sanni Grahn-Laasosen kirjeen sanallista antia näin: “Kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.”

Omana yhteenvetonani kirjeen sisällöstä toteaisin, että Sanni Grahn-Laasonen teki ainakin kaksi perustavaa laatua olevaa virhettä: 1) hän käytti epäeksakteja kielikuvia, kuten ”uinuva tyytyväisyys” ja ”kärkihankkeista kumpuavat uudet avaukset”, 2) hän esitti väittämiä ilman lähdeviitteitä. Toisin sanoen Grahn-Laasonen osoitti ainakin sen, että hän ei osaa puhua tutkijoiden kanssa samaa kieltä. 

Mihin opetusministerin tiukat väitteet perustuvat? Asianosainen itse totesi vastineessaan: “Tuoreimpien käytettävissä olevien OECD –tilastojen mukaan Suomen panostus korkea-asteen koulutusinstituutioihin suhteessa bruttokansantuotteeseen on OECD-keskiarvoa ja muita Pohjoismaita korkeampi. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan panostukset ovat edelleen maailman huippuluokkaa. Vaikka osuus on pudonnut viime vuosina, on se Suomessa edelleen maailman isoimpia (3,3 %)"

Tosiasiassa hänen esittämässään T&K –rahoituksessa on laskettu mukaan myös yksityisen sektorin saamat avustukset. Lisäksi Suomessa rahoitus pirstaloituu 16 yliopiston kesken. Yliopistojen suuri määrä on Suomessa harjoitetun aluepolitiikan tulos, eikä yliopistojen määrää olla edelleenkään vähentämässä (viitaten opetusministerin aiempiin puheisiin).

Myös  tieteentekijöiden liitto valaisi tutkimusrahoituksen todellista laitaa: ”valtion suoran perusrahoituksen osuus tutkimukselle (44 %) on meillä jo ennen kaavailtuja muutoksia paljon pienempi kuin tiedevertailuissa paremmin pärjäävissä Sveitsissä (68 %), Tanskassa (57 %) ja Alankomaissa (78 %).”

Oliko Sanni Grahn-Laasosen herättämästä julkisesta keskustelusta jotain hyötyä? Kuten edellä jo totesin, rakentava vuoropuhelu tutkimusmaailman ja opetusministerin välillä tulee olemaan jatkossakin haastavaa, sen verran etäällä nämä kaksi osapuolta ovat toisistaan.

Yhdyn kuitenkin Hesarin pääkirjoitukseen:  “Tutkijoiden reaktio oli tervetullut. Korkeakoulukeskustelu on liikkunut viime aikoina lähinnä hallinnollisella ylätasolla: koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä. Korkeakoulujen pitää tietenkin pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Niiden pitää olla laadukkaita, tehokkaita ja vaikuttavia. Suomessa on liian laaja korkeakouluverkosto, jonka päällekkäisyyksiä on syytä purkaa." 

Onko kuitenkaan mitään järkeä aloittaa “päällekkäisyyksien purkaminen” Helsingin yliopistosta? 

Tätä asiaa Osmo Soinivaara kommentoi taannoisessa blogi-kirjoituksessaan erittäin osuvasti: “Suomalaisista yliopistoista Helsingin yliopisto on aivan ylivoimainen. Tätä taustaa vasten näyttää yhtä aikaa kummalliselta että  arvelluttavalta, että hallitus kohdistaa yliopistojen rahoitukseen suunnatut leikkaukset erityisesti Helsingin yliopistoon. Jos joku on päätään pidempi muita niin pää poikki. Ei voi olla ajattelematta, että liian hyvä menestys on herättänyt hallituspuolueissa aluepoliittista kateutta.”

Hesarin pääkirjoituksessa 30.10.2015 muistutetaan edelleen: “Silti pitäisi puhua myös itse asiasta eli tieteestä ja sivistyksestä.”

Puhutaan siis sivistyksestä.

Yliopistolain 2 §:ssä määritetään yliopistojen tehtävät näin:
 “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Yliopistojen tulee järjestä toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen.”

Vaikka yliopistolaki ei selvästikään ole kaikilta sanamuodoiltaan ajantasainen, niin laissa määritelty tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen lisääminen on edelleenkin yksi yliopistojen keskeisistä tehtävistä. Olemmeko nyt tässä ajassa siirtymässä kohti tehokkusajattelua sivistyksen kustannuksella? 

Puhutaan lopuksi edelleen itse asiasta, eli tieteestä.

Tutkijan vinkkelistä katsottuna tutkimuksen tulevaisuus ei Suomessa todellakaan vaikuta kovin valoisalta tällä hetkellä. Ilmassa on havaittavissa liikaa tutkimuskielteisyyttä. Toivotan silti tsemppiä kaikille niille tutkijoille, jotka vielä jaksavat Suomessa pakertaa vaikeasta tilanteesta huolimatta, omaan työhönsä uskoen. Pidetään lippu korkealla!