Vastasin
juuri opetus- ja kulttuuriministeriön minulle osoittamaan kyselyyn ”Miten ja miksi tohtorit työllistyvät?” Hienoa, että vihdoinkin myös opetusministeriön virkamiehet ovat heränneet tähän tärkeään asiaan. Itse olen nähnyt
tohtorien huonon työllisyystilanteen ongelmana jo usean vuoden ajan. Monet katsovat, että ongelman ydin Suomessa on siinä,
että tohtoreita koulutetaan liikaa. Ratkaisu olisi siis maisterikoulutuksen
vähentäminen, ainakin ongelmallisella luonnontieteellisellä alallani, minkä seurauksena ei
tohtoreitakaan voisi leipoa ylimäärin. Itse näen osana tohtorien
työllisyysongelmaa myös koulutuksen kapea-alaisuuden, minkä kyllä toin julki em.
kyselyssäkin. Ainakin oman koulutukseni näen jälkikäteen niin, että oli olemassa vain yksi koulutustunneli/opintoputki,
joka väistämättä ja armotta johti kohti tutkijan uraa. Mitä koulutuksesta sitten puuttui? Sanoisin, että ennen muuta markkinointia ja tiedeviestinnän hallintaa.
Tässä keskellä
yt-neuvottelumyrskyä on jälleen kerran tullut ajankohtaiseksi miettiä, miten
voisi tällaisena ammattitutkijana uudelleenfokusoitua. Mitä siis tehdä sen
jälkeen työksensä, kun tuo määräaikaisuus (omalla kohdallani) lopullisesti
loppuu. Tutkijasieluna tekisin tietysti edelleen mieluiten tutkijan hommia.
Valitettavasti Suomessa tutkimusrahoitusta kuitenkin ajetaan tällä hetkellä alas puskutraktorien voimin, mikä tietysti hankaloittaa entisestään tutkijana toimimista. Uudelleensuuntautuminen
urapolulla on siis tällä hetkellä haastavaa, kun yksityinenkin sektori yskähtelee, yliopistosektoriin kohdistuvista säästötoimenpitesitä nyt puhumattakaan. Kaiken tämän keskellä, olen alkanut miettiä, että
onko sittenkin jotain vikaa meissä tutkijoissa itsessämme, jos työtämme ei enää
arvosteta? Jos valtakunnan päättäjät eivät näe tutkimuksen arvoa tulevaisuuden kannalta tai huomioi tutkimustietoa päätöksenteossaan, niin onko vika siinä, että me tutkijat emme ole olleet riittävän
äänekkäitä tutkimustyön puolestapuhujia? Päättäjät eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja ole tietoisia siitä, kuinka fantastista työtä teemme.
Itse ajattelin, että
jotain tarttis varmaan tehdä asiantilan kääntämiseksi takaisin oikeille raiteilleen.
Tutkimustyö uuteen nousuun ja kunniaan! Ongelma on siinä, että miten
pääsisi alkuun tässä sanansaatossa? Miten saada paremmin julkista näkyvyyttä
sellaiselle tutkimustyölle, jonka itse kokee merkitykselliseksi –työlle, jota ei missään nimessä pitäisi säästösyistä lopettaa, vaikka puoli
Suomea olisi vajoamassa turvesuohon. Tutkimushan on avainsana siihen,
että sieltä suosta joskus vielä noustaankin.
Kirjailija ja tiedebloggari
Tiina Raevaara suosittelee blogin kirjoittamista
yhtenä vaikuttamisen keinona (kiitos vinkistä, Tiina!). Erilaista opastusta tiedeblogien pitämiseen, kuin myös muun tiedeviestinnän hallintaan löytyneekin runsaasti nykyään (joten "aukot" omassa koulutuksessaan saa kyllä täydennettyä niin halutessaan). Mainittakoon tässä yhteydessä Petro Poutasen ja Helsingin yliopiston tiimin "Tiedeviestintä –opas tutkijalle". Lisäksi huomasin ilokseni,
että Helsingin yliopiston Avoin yliopisto järjestää nykyään Tiedejulkisuuden (25 op) -opintokokonaisuuden, mikä on varsin tervetullut lisä avoimeen koulutukseen.
Petro Poutanen vaikuttaa olevan yksi näkyvimmistä tiedeviestinnän alan vaikuttajista, alan miehiä siis. Hän opastaa meitä tutkijoita mittaamaan omaa julkista näkyvyyttään. Hän mainitsee mm. Google Scholar –profiilin, minkä kautta tutkija voi helposti pitää lukua omiin artikkeleihin kohdistuneista viittauksista. Poutanen laittaa tilastoja kehiin: "Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia…villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan".
Tätä taustaa
vasten voisinkin nyt arvioida oman julkisen näkyvyyteni. Väitöskirjaani on
viitattu tasan yhden kerran. Kiitokset tästä kunniasta menevät nyt Indonesian
suuntaan: kiitos Herry Priyanto, Faisal Yunus ja Wiwien H.Wiyono! Tuntuuhan se hienolta,
että oma rakas opinnäytetyöni on huomioitu tuolla maailman toisella laidalla. Seuraavaksi vilkaisen viittausten määrän julkaistujen, varsinaisten
tiedeartikkeleideni kohdalla. Nyt näyttää päivä sentään vähän valoisammalta. Artikkelini kuuluvat (Poutasen laskuopin mukaan)
niiden 10 % onnekkaaseen joukkoon, joihin vähintään yksi tai enemmän on
viitannut. Tästä on siis hyvä jatkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti