Sivistysvaltion nousu ja tuho?

Jatkan omaa kampanjointiani vapaan tieteen puolesta. Vapaalla tieteellä tarkoitan sellaista tutkimusta, joka on ei-kaupallista ja poliittisen ohjauksen ulkopuolella. Miksi tutkimuksen teko julkisen rahoituksen tuella on tärkeää? Hyvä esimerkki löytyy lääketeollisuudesta. Muun muassa Britanniassa on käyty vilkasta keskustelua siitä, miten nykyiset säädökset mahdollistavat tuloksiltaan negatiivisten kliinisten tutkimusten pimittämisen niin, että useimmiten vain lääkefirmoille suotuisat, lääkeaineiden tehokkuutta korostavat tutkimukset julkaistaan. Julkaisemisen vääristymisestä ('publication bias') voi pahimmillaan seurata tehottomien lääkeaineiden markkinointia ja se ettei lääkeaineiden kaikkia epäedullisia vaikutuksia riittävästi ymmärretä. Yksityisellä rahoituksella pyörivä tutkimus palvelee ensisijaisesti yritysten omia taloudellisia etuja. Myös yritysten tutkijat toimivat työnantajansa piikkiin eikä heidän henkilökohtainen rahoituksensa tai arvostuksensa ole kiinni julkaisujen määrästä. Sen sijaan julkisella rahoituksella tuetulta tutkimukselta voidaan lähtökohtaisesti vaatia enemmän avoimmuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mitä tarkoittaa tieteen poliittinen ohjaus? Ääriesimerkki poliittisesta ohjauksesta löytyy Turkista, jossa aivan hiljattain pidätettiin 27 rauhan puolesta vedonnutta tutkijaa. He kuuluivat niiden tuhannen intellektuellin joukkoon, jotka olivat arvostelleet sotilastoimia ja ulkonaliikkumiskieltoja Kaakkois-Turkin kurdialueilla, joilla satoja ihmisiä on kuollut levottomuuksien pahennuttua. Turkissa on vallalla sellainen politiikka, missä kaikki hallituksen ideologialle vastakkaiset mielipiteet tukahdutetaan. Nyt joku voisi helposti ajatella, että samaa ei voi tapahtua Suomessa. Väärin!

Esimerkkejä äärimmilleen viedystä poliittiseta ohjauksesta löytyy myös länsimaista. Kanadassa Stephen Harperin johtamasta konservatiivihallituksesta on myöhemmin todettu, että "Hallitus ei ollut kovinkaan kiinnostunut tutkitusta tiedosta. He tekivät politiikkaa tehdäkseen tietoa, ei niinkään tietoon pohjautuvaa politiikkaa." Toisin sanoen Kanadassa harjoitettiin aivan lähimenneisyydessä tieteenvastaista politiikkaa, jolle luonteenomaista oli mittavat leikkaukset tiederahoituksesta. Kanadassa leikattiin konservatiivihallitusten aikana, vuosina 2007-2015, lähes 8% valtion tiedebudjetista. Harperin hallitus myös asetti virkamiehiä tarkastamaan valmisteilla olevia tieteellisiä julkaisuja. Mikäli julkaisulla olisi ollut mahdollisia vaikutuksia hallituksen harjoittamaan politiikkaan, evättiin tutkijoilta julkaiseminen kokonaan. Tieteen julkaisemisvapautta kontrolloiva politiikka koski ainakin Kanadan kalastus- ja valtameriosaston toimialaan liittyvää valtion rahoittamaa tutkimusta. Lisäksi konservatiivien "käskytys- ja kontrollointipolitiikka" johti siihen, että valtiolla työskentelevien tutkijoiden piti hakea virallinen lupa lehdistölle puhumiseen. Aivan aiheellisesti akateeminen maailma alkoi syyttää hallitusta demokratian ja sananvapauden polkemisesta.

Valitettavasti olemme Suomessa kulkemassa Kanadan viitoittamaa tietä, mitä tulee nykyiseen hallituspolitiikkaan. Tosin Kanadassa politiikka on tuoreen pääministerin, Justin Trudeaun, myötä muuttunut tiedemyönteiseksi. Sen sijaan me Suomessa harhailemme edelleenkin vuodesta 2009 alkaneella sivistystä ja tutkitun tiedon merkitystä vähättelevällä linjalla. Vuoden 2009 yliopistouudistuksen myötä yliopistolaitoksen autonomiaa laajennettiin, mikä on hyvä asia, vai kuinka? Palautetaanpa mieliin, miten entinen pääministerimme Jyrki Katainen hehkutti yliopistouudistusta:  

”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Kuinkas sitten kävikään? Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa niin, että ensimmäisessä vaiheessa yliopistovirat lakkautettiin ja tilalle tulivat työsuhteet. Käynnistyi myös yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten aalto, jolle ei vieläkään näy loppua. Päinvastoin – tahti vain kiihtyy. Yliopistoja alettiin johtaa yritysmaailman mallien mukaisesti, minkä seurauksena yliopistojen hallituksiin istutettiin elinkeinoelämän edustajia. Samalla tieteellistä edustusta vähennettiin. Uuden hallintomallin myötä tiedonkulku ylimmältä johdolta professorien suuntaan alkoi heiketä. Professorit alkoivat tuntea jääneensä paitsioon päätöksenteossa. Jo vuonna 2010 yliopistoille yhteisiä huolenaiheita olivat muun muassa akateemisen vapauden puute, pätkätyöläisten asema ja lisääntynyt byrokratia. Kaikki tämä johti yleisen työilmapiirin kiristymiseen, ja yliopistojen houkuttelevuus työpaikkana alkoi laskea kuin lehmänhäntä.

Mihin olemme matkalla nyt? Yliopistojen autonomia ei päde kahdessa asiassa: rahoituksessa ja koulutusoikeuksien myöntämisessä. Nykyinen hallitus on insinööri Sipilän johdolla kiristänyt tieteen poliittista ohjausta erityisesti rahahanojen kautta. Perusrahoitusta on vähennetty ja samalla rahoitusta on kohdennettu kilpailutettuun rahoitukseen, mm. hallituksen määrittelemiin kärkihankkeisiin. Hallitus haluaa tällä tavoin ohjailla tieteenteon suuntaa. Sen sijaan koulutusoikeuksiin ei ole puututttu. Tätä ihmettelee emerituskansleri Kari Raivio:

”Miksi ministeriö myöntää niin monelle korkeakoululle oikeudet myöntää samoja tutkintoja? Opetusministeri sanoo haluavansa uudistuksia. Hänen pitäisi tehdä niitä. Nyt ministeriö antaa hajaannuksen jatkua ja vie loputkin rahat.”

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen vastasi kyseiseen kritiikkiin Ylen Ykkösaamussa (la 22.1. 2016) kertomalla, että uudistusten ohjausta on luvassa korkeakoulujen tulossopimusneuvottelukierroksilla. Tähän liittyen ministeri kertoi pyytäneensä korkeakouluilta ehdotuksia "selkeämmästä työnjaosta, vahvemmista osaamiskeskittymistä, vahvemmasta profiloitumiseta, poisvalinnoista ja rakenteellisesta kehittämisestä."

Raivio kuitenkin teilaa yliopistojen sisältä kumpuavat uudistusehdotukset: 

"Yliopistot eivät itse karsi päällekkäisyyksiä, koska niiden rahoitus riippuu tutkinnoista. Muutoinkin yliopistojen uudistaminen on yhtä vaikeaa kuin hautausmaan siirtäminen. Sisäpuolelta ei kannata odottaa mitään apua."

Opetusministeri näkee korkeakoulujen suurinpana ongelmana ( koulutuksen päällekkäisyyksien sijaan) tutkimuksen keskittymisen liian pieniin yksiköihin. Tästä asiasta Raivio on samaa mieltä:

"Tutkimukset osoittavat, että tulokset ovat sitä huonompia, mitä pienempi yksikkö on. Olisi tärkeää, että yliopistoihin muodostuisi tutkijayhteisöjä, joissa voisi vaihtaa ajatuksia. Meillä on liikaa yhden professorin laitoksia."

Nähtäväksi jää, mihin tilaan yliopistolaitos ajetaan mittavien irtisanomisten myötä. Miten käy vapaan perustutkimuksen ja koulutuksen laadun?

Tähän kommentoisin itse, että Työterveyslaitoksella toimi vielä hiljattain emerituskansleri Raivion kuivailema "ihanteellinen" tutkimusosasto/yksikkö, johon kuului kolme tutkimusprofessoria, joukko vanhempia tutkijoita (dosentit/dosenttitasoiset) sekä erikoistutkijoita (väitelleitä tutkijoita) ja väitöskirjatyöntekijöitä. Oli myös laboratoriohenkilökuntaa riittävästi tutkijoiden apuna sekä yksi hallinnollisiin tehtäviin erikoistunut erikoistutkija. Yhteensä henkilökuntaa oli n. 50-60 henkeä. Joukossamme oli myös lahjakkaita ulkomaalaisia tutkijoita. EU-rahoitteisia projekteja oli useita, samoin muuta ulkopuolista rahoitusta. Valtion palkasta nauttivat lähinnä tutkimusprofessorit, dosentit ja muut kymmenkunta (tai enemmän) vuotta töissä olleet laboratoriomestarit. Valtion palkkarahat, tutkimuslaitebudjetti ja kiinteistöjen kuluista huolehtiminen merkitsivät tutkimustyölle jatkuvuutta. Tällöin tutkimusprofessorit ja dosentit saattoivat keskittyä itse tutkimuksen tekoon ja projektirahoituksen hankintaan. Teimme kansainvälistä yhteistyötä, ja toisaalta Suomen sisällä olimme mukana eräissä merkittävissä tutkimuskonsortioissa. Teimme monialaista ja monitieteellistä tutkimustyötä.

Yksikkömme kuitenkin lopetettiin valtion Työterveyslaitokseen kohdistamien valtionavun leikkausten seurauksena. Emme enää palvelleet laitoksen uuden johdon mielestä riittävän hyvin uudistuneen laitoksen strategiaa, jossa pääpaino siirrettiin tutkimuksesta palvelutoimintaan. Lisäksi tutkimusosaston ylläpitäminen tuli johdon mielestä liian kalliiksi, ulkopuolisen rahoituksen suhteellisen suuresta määrästä huolimatta. Voisiko entisen Työterveyslaitoksen tutkimuksen kärkiyksikön nostaa kuitenkin malliesimerkiksi ideaalisesta tutkimusyksiköstä? Eipä tietenkään, koska ko. yksikköä ei ole enää olemassakaan ensi kesän jälkeen. Jos ei ole muuta pielessä, niin sitten tiukkoihin strategisiin raameihin "epäsopiva" tutkimustyö – tutkimuksen laatu ja kansainvälinen arvostus ovat silloin toissijaisia tekijöitä. Nostaisin hajoitetun yksikkömme kuitenkin malliesimerkiksi Suomen epäonnistuneesta tutkimuspolitiikasta.

Tämän esimerkin valossa en usko yliopistojenkaan uudistusten johtavan mihinkään parempaan niin kauan kuin vallalla on nykyinen "hajoita ja hallitse" -politiikka. Yksi suurimmista ongelmista on liian pitkälle viety aluepolitiikka, minkä seurauksena korkeakoulujen perusrahoitus sirpaloituu liian monen yksikön kesken. Opetusministeri uskoo hallinnollisiin uudistuksiin, missä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen hallintoja yhdistetään. Kysessä on ns. duaalimalli, joka toisi hänen mukaansa lisää tarvittavia säästöjä. Entinen Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettiläs, nykyinen Aalto-yliopiston luennoitsija, Bruce Oreck on todennut Suomen nykymenosta: "Tarvitsemme radikaalia ajatusmaailman muuttumista uudistusten toteuttamiseksi, pienet asteittaiset muutokset eivät johda parhaaseen lopputulokseen".

Politiikan suunnan olisi muututtava  takaisin tutkimusmyönteiseksi. Perustutkimuksen tulee antaa ohjata itse itseään, ei sitä voi ohjailla ulkoapäin, elinkeinoelämän vinkkelistä käsin.Voisimme ottaa mallia Kanadasta, jossa akateemiset joukot itse ryhmittyivät ja alkoivat voimakkaammin vastustaa vallalla ollutta politiikkaa. Akateemisten äänitorvena alkoi toimia "Academic matters"-verkkolehti. Tällä foorumilla esitettiin peittelemätöntä kritiikkiä hallituspolitiikkaa kohtaan. Tässä siis yksi esimerkki siitä, mitä me tutkijat, yliopistolehtorit ja muut tieteen ja koulutuksen tulevaisuudesta kiinnostuneet ihmiset voisimme tehdä. Peräänkuulutan ennen kaikkea kärkkäämpää kritiikkiä jotavilta tieteentekijöiltämme epämääräisen hymistelyn sijaan!

Koulutus, tutkimus ja sivistys ovat nykyisen demokraattisen järjestelmämme peruspilarit. Emmehän salli elinkeinoelämän ottavan yliopistoja ohjaukseensa?