Onko korkeakoulutettujen työttömyys todellinen ongelma?

Tohtoreiden työttömyys kuohuttaa tunteita. Helsingin yliopiston professori Göte Nyman sai somessa 2.1. liikkeelle vilkkaan keskusteluryöpyn kirjoittaessaan Hesarissa otsikolla "Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä". Nyman kirjoittaa: 

"Olisi viisasta seurata ja hoitaa näin suurta tohtorityöttömyyttä kansallisena ongelmana erityistoimin, sillä tohtorit edustavat juuri sitä tietämystä ja osaamista, joka luo edellytyksiä uudelle työlle Suomessa."

Nyman tuo esille esimerkkinä erityistoimista Salon Nokian kännykkätehtaan irtisanomisten yhteydessä perustetun Bridge-ohjelman. Kyseessähän on erittäin onnistunut yrittäjyysohjelma, jonka tuloksia on hehkutettu myös kansainvälisissä lehdistöissä.

Nyman onnistui kuitenkin kirjoituksillaan närkästyttämään ihmiset. Erityisesti Nymanin toteamusta "tohtorit luovat edellytykset uudelle työlle Suomessa" kritisoitiin jälkikäteen. Kauppatieteiden tohtori Miia Kosonen kirjoittaa Hesarin vastineessaan näin:  

"Jos tohtorit ovat tässä (uuden työn luomisessa) ammattilaisia, miksi emme ole onnistuneet luomaan enempää paikkoja omalle työllemme? Selvästikin tarvitsemme myös sellaista osaamista, johon tohtorikoulutus ei ole antanut riittävästi valmiuksia."

"Useista tohtoreiden työttömyyteen liittyvistä puheenvuoroista on havaittavissa, että korkeimmin koulutetuille oletetaan automaattisesti löytyvän valmiita työpaikkoja ikään kuin palkkioksi vuosikausien ponnistelusta. Kysynkin, kuinka valmiita tutkijat ja professorit ovat tarttumaan toimeen itse?"

Kososen – joka itse on perustanut työttömille tohtoreille suunnatun Tohtoriverkoston – viesti on selvä: tohtorien tulisi ottaa itse suurempi vastuu omasta työllistämisestään  ja verkostoitua yli koulutusrajojen.

Kosonen kirjoittaa: "Verkostoille rakentuvassa maailmassa virallisia toimenpideohjelmia tärkeämpää onkin luoda foorumeita, joilla eri elämäntilanteissa olevat ihmiset voivat suoraan kohdata ja yhdistää osaamistaan"

Tohtorien työllistämiseksi ei toistaiseksi (?) ole tehty yhtäkään ns. virallista toimenpideohjelmaa, joten tällaisten ohjelmien tuloksista ei siis voi myöskään vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Oma vastineeni Kososelle ja muille on, että tohtorikoulutus ei todellakaan anna valmiuksia yrittäjyyteen riittävästi. Näin on tilanne erityisesti biotieteiden alalla ja kenties se onkin yksi syy (muttei suinkaan ainoa), miksi työttömien tohtoreiden joukossa on eniten biologeja ja biokemistejä. Yrittäjyyden vähyys onkin mielestäni yksi tärkeimmistä rakenteellisen työttömyyden ongelman syistä.

Nyt ihmettelen tovin, mitä mieltä kansa on tohtorien työttömyysongelmasta.

Mikäli "kansan ääntä" kuuntelee, niin tohtorien työttömyys ei ole asia, joka vaatisi erityishuomiota. Nyt teen tässä yhteydessä oletuksen, että kommentit Nymanin kirjoitukseen (iltaan mennessä HS:n sivulla niitä oli 197) edustaa pientä otosta kansan todellisesta mielipiteestä.

Hyvin monissa kommenteissa tulee esiin näkökanta, etteivät tohtorit tarvitse mitään erityiskohtelua ja että ratkaisu tähän työttömyysongelmaan on se, että koulutetaan vähemmän tohtoreita. Tästä voisi päätellä, että kansan mielestä ylikoulutus tai tohtoreitten "liukuhihnakoulutus" ovat ongelman ydin, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Konsensus tässä asiassa on suorastaan ylitsevuotava.

Tässä poimintoja:

"Voisiko harkita myös tarjonnan vähentämistä? Tohtoreita koulutetaan järkyttävän paljon ja samalla vaatimustaso vaikuttaa alentuneen. Korkeakouluilla on tähän looginen syy: tohtorintutkinnoista saa OKM:ltä hyvät rahat. Silti tohtorien ylituotanto ei välttämättä ole järkevää yhteiskunnan kannalta."

"Vuosia on tiedetty, että julkisen sektorin , valtion - ja kunnien rahoitus- tulopohja on ollut velkavetoista, mttta Yliopistoissa on siitä huolimatta jatkettu rekrytointitarpeeseen perustamatonta, ns. volyymi tohtori koulutusta, jotta Yliopistojen opetuksen- tutkimuksen rahoitus olisi ikäänkuin turvattua."

"Tohtoreista on tullut 2010-luvun muna- ja voivuori, joiden tuotantoa ei (haluta) saada kuriin. Tohtorituotanto maksaa paljon rahaa, ja tuloksena saadaan inhimillisesti ja rahallisesti paljon maksava ongelma tohtorien työllistämisen suhteen."
   
 Nyman itse toteaa kirjoituksensa lopussa:

"Onnetonta on, että tohtorien työttömyys on tulosta korkeakoulupolitiikan karmeasta epäonnistumisesta ja se olisi voitu hyvinkin välttää".

Samantyyppinen ajatus tulee esille Twitter-keskusteluista: "Muutospaine koulutusjärjestelmään, ei syyllistämistä tohtoriksi kouluttautuneille"

Nymanin kirjoituksen kommenteista poimittuja vastakkaisia ajatuksia:

"Puhe ylikoulutuksesta perustuu vääränlaiseen ajatukseen työpaikkojen rajallisuudesta" 

"Jokaisen maan tulevaisuus rakennetaan pohjimmiltaan perustutkimuksella. Tohtoreita ei meillä ole liikaa, vaan perustutkimusrahoitusta pitää lisätä. Nähtäväksi jää, onko Suomi pohjimmiltaan maa, jossa tätä ei ymmärretä."

"Suomen innovaatiot tulevat korkeakouluista, niissä rakennetusta osaamispääomasta. Ja Nokia on tästä täydellinen esimerkki. Suomi ei olisi koskaan saavuttanut sitä tieteellisteknistä asemaa maailmalla joka meillä oli, ilman panostusta korkeakouluihin."  

Onko tohtorien työttömyysongelma todellinen ja jollain tapaa erityinen verrattuna muuhun työttömyyteen? Akavan sivuilla todetaan näin:  

"Korkeakoulutettujen työttömyys on kasvanut lähes 2,5-kertaisesti eli noin 150 prosenttia vuodesta 2008 alkaen. Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreiden tilastojen mukaan lokakuun 2015 lopussa työttömänä oli 47 000 korkeakoulutettua". 

Ongelma on siis todellinen, ja jotain erityistä vinoumaa yhteiskunnassamme on tapahtumassa, jos korkeakoulutettujen ihmisten työttömyys on laskukauden aikana kasvanut nopeammin kuin alemmin koulutettujen. Näin siis Suomessa, joka aiemmin oli tunnettu korkeasta koulutustasostaan ja olimme jopa ylpeitä siitä.

Akavan Heikki Taulu kirjoittaa: "Yllättäen pitkäaikaistyöttömyys on yleisempää kaikkein korkeimmin koulutettujen työttömien keskuudessa. Tutkija-asteen tutkinnon suorittaneista työttömistä on tuoreimman tiedon mukaan pitkäaikaistyöttömiä jo tyrmäävät 40 prosenttia."  

Toisin sanoen korkeakoulutettujen keskuudessa pitkäaikaistyöttömyys on kohdannut etenkin tohtoreita. Onko siis tohtorien omaa syytä se, etteivät ole pystyneet itseään työllistämään? Ovatko muut korkeakoulutetut parempia itsensä työllistäjiä?

On ilmeistä, että näin suuri työttömyyden nousu lyhyessä ajassa (vrt. muihin koulutusasteisiin) on indikaatio selkeästä rakenteellisesta ongelmasta. Tohtorikoulutuksen saaneet ovat päteviä erityisesti tutkijoina ja asiantuntijoina. Tutkijaksi ei pätevöidytä alemmilta koulutustasoilta. Onko siis kysessä ylitarjonta (kuten kansa näyttää ajattelevan), vai mitkä ovat todelliset työllistymisen esteet?

Professori Maarit Valo on Professoriliiton sivuilla kirjoittanut asiasta näin: 

"Ongelmaa (tohtoreiden työttömyys) ei pidä ratkaista väestön koulutustasoa madaltamalla eli niin, että tohtorikoulutuksen määrää supistettaisiin. Jos Suomi aikoo menestyä globaalissa kilpailussa korkean koulutuksen ja vahvan osaamisen turvin, se tarvitsee tohtorinsa. Eikä meillä pitäisi olla varaa hukata yhdenkään asiantuntijan työpanosta."

Myös Acatiimissa (joka on professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti) ollaan samoilla linjoilla:

"Koulutusmäärien vähentämistä kannattaa tarkastella myös tulevaisuuden valossa. Lähivuosien ja vuosikymmenten monimutkaiset, maailmanlaajuiset ja paikalliset ongelmat lisäävät tutkitun tiedon kysyntää".

Acatiimi painottaa, että monien, myös ennakoimattomien kysymysten ratkaisu vaatii monitieteistä yhteistyötä ja tutkijoiden vahvaa panostusta. Ehkäpä tutkijoita pitäisikin kouluttaa nykyistä enemmän?

Akava on loppuvuonna esittänyt useita keinoja, joilla korkeakoulutettujen työttömyyteen on nopeasti puututtava. Ensimmäisenä listalla on työllisyyspolitiikan kehittäminen ja työllisyyspalveluiden tehostaminen. Akava esittää, että työpaikkoja etsiessä kannattaa hyödyntää yksityisiä palveluntuottajia. Ne voivat paikata TE-toimistojen resurssipulaa, joka heikentää esimerkiksi korkeakoulutettujen työllistymispalveluita. Lisäksi teollisuuden olisi haettava kasvua panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä innovaatiotoimintaan (TKI).

Oma verkostoituminenkaan ei valitettavasti ratkaise yhteiskunnan rakenteellista ongelmaa – eli sitä, jos työpaikkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Tietysti yksilötasolla hyvin verkostoituneet ihmiset työllistyvät todennäköisimmin. Yhden ihmisen firmat tai verkostojen pohjalta perustetut pikkufirmat eivät kuitenkaan ole ratkaisu maassamme paisuvaan rakenteelliseen ongelmaan. Tarvitaan kasvufirmoja ja edellytyksiä kasvulle, ja juuri tähän tarvittaisiin myös valtion toimia.

Ongelman ydin: Suomessa on liian vähän yrityksiä! Nyt puhun omasta alastani eli biolääketieteestä, jonka itse tunnen parhaiten. Suuret lääketieteen ja farmasian alan firmat maailmalla – lähimpänä esimerkkinä Ruotsi – palkkaavat maistereita ja tohtoreita, eli juuri niitä, joita yliopisto ei työllistä. Ei kuitenkaan Suomessa, koska täällä ei ole riittävästi tutkimusta tekeviä yrityksiä. Suomessa ei tehdä lähes lainkaan lääkeainetutkimusta. Täällä on pulaa kaikenlaisista firmoista, niin pienistä, suurista kuin keskisuuristakin.

Suomen houkuttelevuutta ja yritysympäristöä olisi parannettava niin, että tänne tulisi lisää kansainvälisiä TKI-yrityksiä (niin lääketieteen kuin muidenkin alojen), ja että suomalaiset itse voisivat helpommin perustaa yrityksiä. Tekes-rahoituksen pienentäminen ei ainakaan auta asiaa. Tätä taustaa vasten professori Nymanin vetoamus tohtorien yrittäjyysohjelman perustamisesta on aiheellinen.

Tällä hetkellä olemme – koko Suomi, mikäli julkista keskustelua seuraa – tilanteessa, josta oheinen joulukuussa Työterveyslaitoksen tyhjennetyssä toimistohuoneessa otettu kuva kertoo.

Työpaikat tyhjenevät ja jäljelle jää vain kuihtuneet kukkaset.

Suunta olisi käännettävä ja kuten edellä esitin, myös tohtorien työttömyyden ratkaisemisen avaimet piilevät yksityisen sektorin kasvussa ja imussa.

Korkeakoulutuksen vähentäminen vie meitä vastakkaiseen suuntaan: kohti suurempaa taantumaa ja kansainvälisen kilpailun kelkasta tipahtamista. Juuri korkea koulutustasomme on ollut avain menestykseen viime vuosikymmeninä. Uuden tiedon tuottaminen ja sen jalostaminen suurempien joukkojen ymmärrettäväksi pitäisi nähdä merkityksellisenä tavoitteena innovaatioiden tuotteistamisen rinnalla.

Tietysti jokaisella työttömällä on vastuu omasta työllistymisestään. Tässä asiassa yhteiskunta ei auta lainkaan työtöntä tarjoamalla tehottomia ja aikansa eläneitä TE-palveluja. Miksi tällaista hyödyttömäksi koettua järjestelmää ylipäätänsä pidetään hengissä?

Saadaksemme yhteiskunnan ymmärtämään koulutuksen ja tutkimuksen tärkeyden, ja että juuri nämä kaksi asiaa ovat menestyksen avaimet, tulisi tohtoreiden ja tutkijoiden verkostoitua tavoitteenaan vaikuttaa nykyisen politiikan suunnan muutokseen. Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta löytyy Kanadasta, jossa hiljattain on valittu ensimmäinen tiedeministeri, ja tieteen rahoitus on usean vuoden jälkeen käännetty jälleen kasvusuuntaan.

Ensimmäiseksi voisimme yrittää luoda uusia kanavia ja foorumeita rakentavalle keskustelulle poliitikkojen ja asiantuntijoiden välille.  Alituinen syyttely, loukkaantuminen, narina, puolustautuminen ja omiin samanmielisiin piireihin poteroituminen ei vie asioita eteenpäin.