Työterveyslaitoksen yt-neuvottelut johtivat tutkimuksen entisen kärkiyksikön lopettamiseen

Musta tiistai. Tämä tapahtui jo viikko sitten, mutta vaikka kuinka olen pureskellut tätä asiaa, niin se ei ole edelleenkään muuttunut helposti sulavaksi (eli tämän blogin otsikko on tässä tapauksessa harhaanjohtava). Yt-neuvottelujen päätös oli täystyrmäys koko tutkimusosastollemme: ”biolääketieteen tutkimus lopetetaan asteittain”. Siinä se yt-neuvottelujen kulminaatio. Kuusi viikkoa pelkkää spekulaatiota, hämmennystä, epätoivoa, kenties osittaista optimismia tai ainakin pientä toivonkipinää (riippuen tietenkin keneltä kysyy). Eihän se voi olla mahdollista, että kaiken tutkimustyömme lopettaisivat? Lopputulos oli kuitenkin toiveikkuudestamme huolimatta pahin mahdollinen, ikään kuin se kulman takana vaaniva mörkö olisi astunut valokeilaan. Kaikki n. 50 ihmistä joutuu tutkimusosastoltamme lähtemään. Tällaisessa tilanteessa toisaalta kaikki työntekijät ovat samassa veneessä eli ei tarvitse kyttäillä, kuka mahdollisesti saa sen ruskean kirjekuoren ja kuka ei; kaikki saavat tasapuolisesti menolipun ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään normityöpaikasta tyyliin ”viimeinen lähtijä sammuttaa valot”. Meillä on pakastimet täynnä kaikenlaista biologista näytemateriaalia, jonka keräämiseen ja prosessoimiseen on kulunut huima määrä työtunteja. Osa kerätyistä näytteistä on ainutlaatuisia. Lisäksi meillä on modernit (ja kalliit) analyysilaitteistot, mutta valitettavasti työtänsä jatkavat laitoksen työntekijät eivät tiedä, mitä niillä tehdään.

Työterveyslaitos (TTL) joutuu irtisanomaan n. 200 työntekijää, eli n. 29 % koko henkilöstöstä. Tähän tilanteeseen jouduttiin, koska Sipilän hallitus päätti vähentää 5 miljoonaa euroa TTL:n valtionavusta alkaen jo vuodesta 2016. Yt-neuvottelujen yhteydessä TTL:n johtokunta päätti lisäksi muuttaa koko organisaatiorakenteen sekä siirtää strategista painopistettä kohti palvelu- ja asiantuntijatoimintaa. Vuosille 2016–2020 aiemmin luotu strategia hylättiin kiireisellä aikataululla. Kaikki tutkimus ei tosin edelleenkään lopu, mutta jäljelle jää lähinnä palvelutoimintaa tukeva,  ns. "asiakaslähtöinen" tutkimus.

Myönnän, että meidän biolääketieteellinen tutkimustoimintamme ei välttämättä ole vienyt suomalaista työelämää ja työhyvinvointia eteenpäin. Olemme kuitenkin tehneet tiivistä yhteistyötä Työterveylaitoksen klinikan lääkäreiden ja hoitajien kanssa, mm. lääkärien väitöskirjoihin ja potilasnäytteenkeräykseen liittyen. Kaikilla projekteillamme on myös nykyään ollut vankka ulkopuolinen rahoitus. On yleinen harhaluulo, että tutkimusta tehtäisiin pelkillä veronmaksajien euroilla. Olemme tutkineet mm. uusien nanomateriaalien turvallisuutta, allergiamekanismeja ja mikrobien toimintaa. Tutkimuksemme on tuottanut tietoa, jota voidaan hyödyntää riskinarvioinnissa sekä sairauksien ehkäisyssä. Merkkiainetutkimuksemme (biomarkkeri-tutkimus) olisi voinut johtaa diagnostiikan parantamiseen. Olemme julkaisseet tutkimustuloksiamme kansainvälisesti korkeatasoisissa tiedelehdissä.

Jyrki Kataisen hallituksen aikainen Tieteellisten seurain valtuuskunta 2012–2014 kertoo sivuillaan näin: ”Valtion tutkimuslaitoksilla eli eri hallinnonalojen tutkimuslaitoksilla on korkeakoulusektorin tutkimusyksiköiden ohella merkittävä asemansa innovaatiojärjestelmässä tieteelliseen tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittäjinä. Tutkimustehtävien lisäksi laitoksilla on vaihtelevassa määrin erilaisia asiantuntija-, valvonta-, koulutus-, neuvonta- ja muita viranomaistehtäviä, sekä maksullista ja muuta palvelutoimintaa”.

Missä vaiheessa Suomen tiedestrategia joutui romukoppaan? Sosiaali- ja terveysministeriön alaisen Työterveyslaitoksen johtoon valittiin viime keväänä Nokialla kannuksensa hankkinut tekniikan tohtori tekemään koko laitoksen historian suurinta saneerausta, jonka lopputuloksena strateginen painopiste siirtyy tutkimuksesta palvelutoimintaan. Tässä yhteydessä laitos varasi 1, 5 miljoonaa euroa koko biolääketieteen tutkimustoiminnan lopettamiseen. Kyse on tutkimustoiminnasta, jolle laitoksessa työskentelevät kansainvälisiä verkostoja luoneet professorit ja senioritutkijat ovat onnistunut hankkimaan viime vuosina  1, 8 miljoonaa euroa per vuosi ulkopuolista, kilpailtua rahoitusta (esim. EU, Työsuojelurahasto, Suomen Akatemia, yksityiset säätiöt). Laitoksen johto on kuitenkin valmistautunut rikkomaan sopimukset rahoittajien kanssa. Heidän mielestään kansainvälisyyteenkään ei tarvitse tässä taloudellisessa tilanteessa panostaa.

Ruotsissa hallitus lakkautti valtion rahoittaman työelämän tutkimuslaitoksen (Arbetslivsinstitutet) n. 8 vuotta sitten. Ennen lopetusta tutkimustoiminta kuitenkin siirrettiin muualle, hallitusti. Meillä Suomessa on siis asiat päätetty hoitaa toisin. Minä jään tarkkailemaan, saammeko edes osan tutkimustoiminnastamme –rahoituksen kera– siirrettyä muualle, kuten Helsingin yliopistoon. Aikataulu vaikuttaa kuitenkin toivottoman kiireiseltä, koska neuvotteluille on tässä vaiheessa annettu aikaa vain joitakin viikkoja. 

Viitteet: 

http://www.research.fi/fi/etusivu

Huomautus: Muutin tämän jutun otsikon 19.12.2015 paremmin kuvaaman kirjoituksen aihepiiriä

Mitä meiltä tutkijoilta usein puuttuu: tiedeviestinnän ja -julkisuuden hallintaa!

Vastasin juuri opetus- ja kulttuuriministeriön minulle osoittamaan kyselyyn ”Miten ja miksi tohtorit työllistyvät?” Hienoa, että vihdoinkin myös opetusministeriön virkamiehet ovat heränneet tähän tärkeään asiaan. Itse olen nähnyt tohtorien huonon työllisyystilanteen ongelmana jo usean vuoden ajan. Monet katsovat, että ongelman ydin Suomessa on siinä, että tohtoreita koulutetaan liikaa. Ratkaisu olisi siis maisterikoulutuksen vähentäminen, ainakin ongelmallisella luonnontieteellisellä alallani, minkä seurauksena ei tohtoreitakaan voisi leipoa ylimäärin. Itse näen osana tohtorien työllisyysongelmaa myös koulutuksen kapea-alaisuuden, minkä kyllä toin julki em. kyselyssäkin. Ainakin oman koulutukseni näen jälkikäteen niin, että oli olemassa vain yksi koulutustunneli/opintoputki, joka väistämättä ja armotta johti kohti tutkijan uraa. Mitä koulutuksesta sitten puuttui? Sanoisin, että ennen muuta markkinointia ja tiedeviestinnän hallintaa.

Tässä keskellä yt-neuvottelumyrskyä on jälleen kerran tullut ajankohtaiseksi miettiä, miten voisi tällaisena ammattitutkijana uudelleenfokusoitua. Mitä siis tehdä sen jälkeen työksensä, kun tuo määräaikaisuus (omalla kohdallani) lopullisesti loppuu. Tutkijasieluna tekisin tietysti edelleen mieluiten tutkijan hommia. Valitettavasti Suomessa tutkimusrahoitusta kuitenkin ajetaan tällä hetkellä alas puskutraktorien voimin, mikä tietysti hankaloittaa entisestään tutkijana toimimista. Uudelleensuuntautuminen urapolulla on siis tällä hetkellä haastavaa, kun yksityinenkin sektori yskähtelee, yliopistosektoriin kohdistuvista säästötoimenpitesitä nyt puhumattakaan.  Kaiken tämän keskellä, olen alkanut miettiä, että onko sittenkin jotain vikaa meissä tutkijoissa itsessämme, jos työtämme ei enää arvosteta? Jos valtakunnan päättäjät eivät näe tutkimuksen arvoa tulevaisuuden kannalta tai huomioi tutkimustietoa päätöksenteossaan, niin onko vika siinä, että me tutkijat emme ole olleet riittävän äänekkäitä tutkimustyön puolestapuhujia? Päättäjät eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja ole tietoisia siitä, kuinka fantastista työtä teemme.

Itse ajattelin, että jotain tarttis varmaan tehdä asiantilan kääntämiseksi takaisin oikeille raiteilleen. Tutkimustyö uuteen nousuun ja kunniaan! Ongelma on siinä, että miten pääsisi alkuun tässä sanansaatossa? Miten saada paremmin julkista näkyvyyttä sellaiselle tutkimustyölle, jonka itse kokee merkitykselliseksi –työlle, jota ei missään nimessä pitäisi säästösyistä lopettaa, vaikka puoli Suomea olisi vajoamassa turvesuohon. Tutkimushan on avainsana siihen, että sieltä suosta joskus vielä noustaankin.

Kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara suosittelee blogin kirjoittamista yhtenä vaikuttamisen keinona (kiitos vinkistä, Tiina!). Erilaista opastusta tiedeblogien pitämiseen, kuin myös muun tiedeviestinnän hallintaan löytyneekin runsaasti nykyään (joten "aukot" omassa koulutuksessaan saa kyllä täydennettyä niin halutessaan). Mainittakoon tässä yhteydessä Petro Poutasen ja Helsingin yliopiston tiimin "Tiedeviestintä  –opas tutkijalle". Lisäksi huomasin ilokseni, että Helsingin yliopiston Avoin yliopisto järjestää nykyään Tiedejulkisuuden (25 op) -opintokokonaisuuden, mikä on varsin tervetullut lisä avoimeen koulutukseen.

Petro Poutanen vaikuttaa olevan yksi näkyvimmistä tiedeviestinnän alan vaikuttajista, alan miehiä siis. Hän opastaa meitä tutkijoita mittaamaan omaa julkista näkyvyyttään. Hän mainitsee mm. Google Scholar –profiilin, minkä kautta tutkija voi helposti pitää lukua omiin artikkeleihin kohdistuneista viittauksista. Poutanen laittaa tilastoja kehiin: "Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia…villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan".
 

Tätä taustaa vasten voisinkin nyt arvioida oman julkisen näkyvyyteni. Väitöskirjaani on viitattu tasan yhden kerran. Kiitokset tästä kunniasta menevät nyt Indonesian suuntaan: kiitos Herry Priyanto, Faisal Yunus ja Wiwien H.Wiyono! Tuntuuhan se hienolta, että oma rakas opinnäytetyöni on huomioitu tuolla maailman toisella laidalla. Seuraavaksi vilkaisen viittausten määrän julkaistujen, varsinaisten tiedeartikkeleideni kohdalla. Nyt näyttää päivä sentään vähän valoisammalta. Artikkelini kuuluvat (Poutasen laskuopin mukaan) niiden 10 % onnekkaaseen joukkoon, joihin vähintään yksi tai enemmän on viitannut. Tästä on siis hyvä jatkaa! 

http://organisaatioviestinta.com/2014/03/12/tiedeviestinta-opas-tutkijalle/

http://organisaatioviestinta.com/2015/05/06/miksi-vaivautua-tutkimusmaailman-trendit-haastavat-tutkijat-viestimaan-tyostaan/

http://www.tiedetoimittajat.fi/itseaan-mittaava-tutkija-mita-ei-voi-mitata-sita-ei-voi-kehittaa/

Elintarviketeollisuuden moraalinen rappio

 

Viime päivinä on julkisuudessa noussut esiin kysymys, että mikä onkaan elintarviketeollisuuden moraali? Vai onko sitä? Toisaalta olen myös äimistellyt journalismin tasoa. Tässä yksi esimerkki: “Hevosenlihaskandaali levisi Suomeenkin". Miten niin “levisi”? Koko eurooppalaisen skandaalikohinan ajanhan täälläkin on hevonsenlihaa ollut  naudanlihana myynnissä. Kyse on kansainvälisestä bisneksestä. Ero on siinä, että täällä paikalliset viranomaiset eivät aluksi lotkauttaneet korviansa. Viranomaisten toiminta oli niin sanotusti jähmeää. Toisin sanoen, kansallinen elintarvikevirastomme Evira ei tehnyt mitään sillä välin kun DNA-määrityksiä urakoitiin toisaalla Euroopassa. Täällä ilmeisesti vain ajateltiin, että “eihän se hevosenliha nyt vaarallista ole”. Vasta kun poliittiselta taholta tuli käsky, että nyt tarttis täälläkin ruveta tarkistustoimiin, niin sittenpä alkoi elintarvikealalla kohista. Hevosenlihaa salaa tuotteissaan käyttävät rupesivat pelkäämään kiinnijäämistään ja päättivät itse astua julkisuuteen. Mutta millä tyylillä? 

Pouttu aloitti rumban, ja päätti siis itse paljastaa, että hevosenlihaa on käytetty naudanlihan asemesta tietyissä tuotteissa. Poutun toimitusjohtaja yritti kuitenkin selittää tapausta, että “kyse on talon sisällä tapahtuneesta tietokatkoksesta”. Tuotekehityksessä oli hänen mukaansa päädytty reseptiin, jossa osa naudanlihasta oli korvattu hevosenlihalla, mutta tämä tieto ei ollut talon sisällä mennyt eteenpäin.  Edelleen tämä samainen toimitusjohtaja seuraavana päivänä pahoitteli Poutun valmistamien kebablihatuotteiden “tuoteselostevirhettä”. Ajatelkaa ihmiset, mitäpä jos toimitusjohtaja puhuisikin totta? Että, tällaiset “tuoteselostevirheet” olisivatkin arkipäivää elintarviketeollisuudessa? Silloin saisi oikeasti pelätä, että suklaaseen voisi lipsahtaa pähkinää ilman, että siitä olisi mainintaa tuoteselosteessa! Tilanne kävisi silloin hengenvaaralliseksi ainakin osalle ihmisistä! Mutta “onneksi” Poutun toimitusjohtaja puhuu lööperiä. Kyllä tuoteselosteet ovat elintarviketeollisuudessamme kunnossa -niin ellei sitten asiakkaita tietentahtoen haluta johtaa harhaan.  

Säästöpaineiden alla taisi elintarviketeollisuuden moraali tässä tapauksessa joutua romukoppaan. Hevosenlihan käyttäminen naudanlihan sijaan ei ole kuitenkaan Poutun keksintö. Joku neropatti on kansainvälisessä elintarvikebisneksessä keksinyt tällaisen erinomaisen tavan säästää: korvataan kalliimpi naudanliha puolet halvemmalla hevosenlihalla! Herää kysymys, että mitkä ovat ne muut tavat, joilla meitä kuluttajia huijataan? Jos joskus olenkin luottanut pakkausselostuksiin, niin nyt tilalle tuli epäilyksen varjo. Parempi ostaa vain ruokansa mahdollisimman prosessoimattomana, niin välttyy kokonaan tällaisilta skandaaleilta –toivottavasti! Voinko enää edes luottaa siihen mitä tuoretiski myy, onko suomalainen liha varmasti suomalaista? Onko lammas lammasta ja possu possua? Tosiasia on, että niihin marinoituihin lihamössöihin  saattaisi valmistaja  ainakin paljon helpommin tunkea ihan mitä vaan ilman, että kukaan huomaisi…

Niin, siitä hevosenlihasta piti minun vielä jatkaa. Söisitkö sinä hevosenlihaa tietentahtoen? Hevosenlihaa on perinteisesti  syöty arkiruokana Suomessa, kun tilan työhevoset on teurastettu. Luin hiljattain eräästä kirjasta, että hevosenliha on perinteisesti kuulunut ruokapöytään myös Ranskassa, ainakin maaseudulla.  Että kyse ei ole siis pelkästään pohjoismaisesta tavasta. Milloin hevosenlihan syömisestä sitten olisi tullut jotenkin omituista tai eettisesti arvelluttavaa? Irlannista (josta kohu alkoi) kerrottiin, että “meidän kulttuuriimme ei hevosenlihan syöminen kuulu."  Myös Australiassa tannoin eräs lihakauppias, joka kertoi aloittaneensa hevosenlihan myynnin, sai jopa tappouhkauksia! Täällä Suomessa tuskin suhtaudumme samalla fanaattisuudella hevosenlihaan. Yhdestä asiasta lienenmme kuitenkin samaa mieltä: meitä kuluttajia ei huijata! Aivan aluksi ehdottaisin, että laittakaamme ainakin Pouttu boikottilistalle ja tietysti ne muutkin elintarviketuottajat, jotka nyt ovat tähän vilunkipeliin osallistuneet! Hävetkää!

Ylipaino-ongelman ruotiminen, osa I

Me suomalaiset pärjäämme loistavasti ainakin yhdessä asiassa: olemme Pohjoismaiden kärjessä lihavuudessa! Väittävät yhdeksi syyksi lihavuuteemme runsasta alkoholin käyttöä (onhan alkoholin kulutuksemmekin suurempaa kuin muissa Pohjoismaissa), joten hölkynkölkyn vain teillekin! Voimme kuitenkin laittaa romukoppaan sen myytin, että olisimme Euroopan lihavin kansa. Ei toki, edellemme kiilaavat ainakin Malta, Iso-Britannia, Unkari, Saksa ja Liettua, jos vertaillaan lihavien (BMI> 30) prosentuaalista määrää väestössä. Ylipainoisia (BMI > 25) on EU:nkin väestöstä jokseenkin puolet, joten olemme “hyvässä seurassa”.

On siinä perääkin, että alkoholinkulutuksella ja lihavuudella on yhteys, mikä on tieteellisissä tutkimuksissakin todistettu. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen (ELVIRA) mukaan naisista hoikimpia olivat vähiten alkoholia käyttävät  ja lihavimpia ne, joiden kulutus oli vähintään kolme annosta päivässä. Miehillä erot olivat pienemmät, mutta heilläkin alkoholin käyttö oli yhteydessä sekä painoindeksiin että vyötärömittaan. Tutkimus myös osoittaa, että alemmat sosiaaliluokat ovat keskimäärin lihavampia kuin akateemisesti koulutetut. Toisin sanoen juopot ja köyhät ovat keskimäärin lihavampia! Oli miten oli, koko väestöstä ylipainoisia on yli puolet. Toisin sanoen, kyllä sitä läskiä riittää akateemisesti koulutetuillekin! Lihavuus on myös siinä mielessä tasa-arvoista, että sen aiheuttamista terveysongelmista kärsii yhtälailla rikkaat ja köyhät.

Mutta tuliko ensin viina, sitten ylenpalttinen syöminen, sen jälkeen avioero ja sitten masennus, vai miten päin se nyt olikaan? Vaikeimmissa tapauksissa pitäisi hoitaa alkoholismia, mielenterveysongelmia, tuki- ja liikuntaelinsairauksia sekä syömisongelmia samaan aikaan. Onneksi kaikki lihavat eivät ole alkoholisteja tai päinvastoin, kaikki juopot eivät suinkaan ole lihavia. 

Mitä asiantuntijat sanovat?

Erikoislääkäri Pertti Mustajoen mukaan lihavuus johtuu AINA siitä, että kaloreiden saanti ruoasta on pitkään suurempi kuin energiankulutus. Yksinkertaista siis? Yhteiskunnassamme olosuhteet ovat viimeisen 50 vuoden aikana muuttuneet siten, että ihmisten energiankulutus on vähentynyt. Olemme siirtyneet pelloilta ja metsistä toimistoihin ja TV:n ääreen istumaan. Liikumme paikasta toiseen autolla. Eli lisää istumista. Lisäksi kappojen hyllyille on ilmestynyt ties mitä kaloripommeja, joiden pakkauskoot hiluttautuvat koko ajan vain ylöspäin. Pian keksivät kai levittää rasvaisen ruoan aromeja ympäri kauppaa tai asentaa monitorit, jossa näytetään iloisia syöpötteleviä ihmisiä! Meille on eittämättä kehittynyt rasvaisen tai makean roskaruoan syönti- ja napostelukulttuuri, jota markkinavoimat vain ruokkivat lisää. Lisäksi yksi lihavuuteen vaikuttavista tekijöistä on perheiden yhteisten aterioiden puuttuminen. Mustajoen mukaan lihavuus pystytään selittämään väestötasolla yksinomaan näillä elämäntapojen muutoksella, vaikka yksilöitten kohdalla onkin vaihtelua esim. perimän säätelemässä alttiudessa lihoa.

Mitä mieltä asiantuntijat ovat, että mitä nyt pitäisi tehdä lihavuuden ja siitä johtuvien  sairauksien hillitsemiseksi? 
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL, lanseerasi viime vuonna kansallisen lihavuusohjelman 2012-2015 lihavuuden ehkäisemiseksi ja terveyden edistämiseksi. Vähän fiinimmin ilmaistuna: “Uusi lihavuusohjelma tähtää suomalaisten ylipainokuorman keventämiseen”. Ovatko keinot kuitenkin “samat vanhat”?  Sydänliiton Marjaana Lahti-Koski on ainakin jyvällä asioista:” Väestön tietämyksen lisääminen ei yksistään riitä. Ihmiset tarvitsevat konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä lihavuuden ehkäisy tarkoittaa arjen toiminnassa ja taidoissa”. 

Mikä on oikea ruokavalio?
Kovasti näyttävät ravintoasiantuntijat kiistelevän siitä, että mikä onkaan se paras ruokavalio. Oikeastaan Suomessa on meneillään varsinainen ravitsemussota, jossa vastakkain ovat karppaajat ja heidän puolustapuhujansa vrs. “vanhan koulukunnan” edustajat eli Pekka Puska ja hänen seuraajansa. Ravitsemuskeskustelu oikein ryöpsähti valloilleen FINRISKI 2012 -tutkimusten tulosten tultua julki. Ennen kaikkea huomio kiinnittyi suomalaisten kohonneisiin kolesteroliarvoihin. Nousua oli miehillä 1,7 prosenttia ja naisilla 3,0 prosenttia, mikä on tilastollisesti merkitsevä muutos. 1%:n nousu kolesteroliarvoissa vastaa Puskan mukaan 2-3 prosentin lisäystä sydänkuolleisuudessa ja sydäninfarkteissa. Pekka Puskan mielestä luvuissa näkyy kansan siirtyminen takaisin koviin eläinrasvoihin. Hän huomauttaa, ettei kovien rasvojen käyttö ole yksin karppaajien vika. Puska kutsuu sellaista ruokavaliota, missä hiilihydraatit korvataan kovilla eläinrasvoilla suomalais-ruotsalaiseksi ilmiöksi, eikä kyse ole pelkästään karppaajista. “Ovatko Pohjois-Karjala projektin opit unohtuneet?” puolestaan kysyy THL:n tutkimusprofessori Tiina Laatikainen.

Sitä vastoin lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa blogissaan: “Lahkolaisuuteen kuuluu yksimielisyys, kun taas aito tiedemies painiskelee jatkuvien epäilyjen paineessa” ja edelleen “Kun kynsin ja hampain pidetään kiinni virallisesta ruokauskonnosta, niin ongelman ratkaisemiseksi on lääketeollisuus haistanut tässä hyvän markkinaraon”. Niinpä niin, ns. virallisen tahon toimittamassa kirjassa "Lihavuus -Ongelma ja sen hoito" (Mustajoki ym, Duodecim, 2006) todetaan, että suomalaisten ruokavalion rasvapitoisuus on viimeisen kahdenkymmennen vuoden aikana pienentynyt keskimäärin 40%:sta 33%:n, mutta väestö ei ole kuitenkaan laihtunut -pikemminkin päinvastoin. Kirjoittaja kuitenkin päättelee, että ilmeisesti muutokset rasvan saannissa eivät ole olleet vielä riittäviä, joten nykyisen suunnan pitää jatkua! Toisaalla (Duodecimin sivut) on myös arveltu, että samaan aikaan, kun ruokavalion energia- ja rasvapitoisuus on pienentynyt niin fyysinen aktiivisuus on vastaavasti vähentynyt.

Mitä karppauskirjoissa todella kerrotaan "oikeasta" ruokavaliosta? 

Ruotsalainen ravintoasiantuntija, Tri Annika Dahlqvist, joka on kirjoittanut useita karppauskirjoja, kirjoittaa nettisivuillaan näin: “Meidän tulisi syödä vähemmän hiilihydraatteja, sokeria ja tärkkelystä, koska ne kohottavat verensokeria ja insuliinia, mikä on epäterveellistä terveydellemme. Ne lisäävät tulehduksia koko kehossamme, erityisesti suonissa, valtimoissa, ja kasvattavat sydän-ja verisuonitautien riskiä. Sen sijaan meidän tulisi syödä enemmän rasvaa, minkä tulisi olla laadultaan luonnollista. Esimerkiksi voita ja kookosrasvaa. Ei elintarviketeollisuuden “keltaisia kenkäplankkeja”: margariinia (Becel, Milda, Lätta, Flora jne.), eikä myöskään omega-6-öljyjä (maissiöljy, auringonkukkaöljy, ohdakeöljy, soijaöljy jne.), koska ne todennäköisesti ovat terveydellemme haitallisia. Ennemmin tai myöhemmin.”

Eri dieettien vertailua

Antti Heikkilä muuten viittaa blogissaan tutkimukseen, joissa erilaisia ruokavalioita on vertailtu keskenään, niin että ihmisiä on seurattu jopa yhden vuoden ajan. Vertailtavia ruokavalioita olivat ns. virallinen ruokavalio (vähän rasvaa, rajoitetut kalorimäärät), Atkinsin dieetti (rajoitetusti hiilareita, ei rajoitettuja kalorimääriä) ja välimerellinen dieetti (paljon pehmeitä rasvoja ja kuitua, rajoitetut kalorit). Kun sitten oli mitattu kolesteroliarvot näiden dieettien noudattajilta (vuoden kohdalla), niin niissäpä ei olutkaan suuria eroja. Atkinsin dieetin noudattajat olivat laihtuneet eniten, mikä tietysti kiistatta osoittaa vähähilihydraattisen ruokavalion tehokkuuden. Erot olivat artikkelin kommenttien (kuten myös omasta mielestäni) kuitenkin sen verran pieniä, että tämän tutkimuksen perusteella ei voida yhtä ruokavaliota julistaa paremmaksi kuin toinen. On myös muistettava, että kovan eli tyydytteneen rasvan epäsuotuisa vaikutus veren kolesteroliarvoihin on tieteellisesti kiistatonta, kuten myös kohonneiden kolesteroliarvojen yhteys sydän- ja verisuonitauteihin. Mutta kolesterolin säätely on kaikenkaikkiaan monimutkainen prosessi. Myös kysymys oikeasta ruokavaliosta on mutkikas asia, minkä asiantuntijoiden kiistely kiistatta osoittaa. 

Toisaalta, vähähiilarisen ja paljon kovia rasvoja sisältävien dieettien pitkäaikaisempia vaikutuksia ei  tunneta riittävästi, joten tältä pohjalta minä en ainakaan lähtisi Annika Dahlqvistin ja kumppaneiden oppeja noudattamaan. Sitä paitsi voi sisältää myös paljon suolaa, mikä seikka tässä näyttää nyt kokonaan unohtuneen. Missä muuten ovat todisteet margariinin haitallisuudesta? On paljon puhuttu haitallisista transrasvoista, mutta ainakin Suomessa myynnissä olevat margariinit eivät juurikaan enää sisällä niitä. Annika Dahlqvist väittää, että margariinit on tehty palmuöljystä (pitää paikkaansa, mutta on siinä paljon muutakin!), mikä on haitallista. Kiistattomat todisteet kuitenkin puuttuvat palmuöljyn haitallisuudesta. Tässä asiassa taitaa enemmän painaa se, että palmuöljyn käytön ajatellaan olevan hyvin epäekologista.

Lopputulos on kuitenkin se -oli sitten kyse ns. perinteisestä "rasvauskonto"-dieetistä tai Antti Heikkilän Pellinkidieetistä- että ihmiset lihovat takaisin entisiin mittoihinsa (ja vielä enemmän) siirryttyään takaisin aiempaan ruokavalioonsa. Lisäksi samaan aikaan, kun asiantuntijat kiistelevät ruokavalion koostumuksesta, jää kuitenkin yksi oleellinen kysymys vähemmälle huomiolle: syömistämme ohjaava mielihalujen psykologia.

Tasapainoilua terveellisten elämäntapojen rajapinnassa

Olen alunperin voin, raakamaidon, perunan, hirvenlihan ja smurffilimpparin voimin kasvanut maalaistyttö Varsinais-Suomesta. Lapsuuteni oli täynnä lehmiä, lampaita, runsaslumisia talvia, mutaista jokivettä ja heinäntekoa. Jätin kuitenkin navettatakkini naulaan ja lähdin kaupunkiin opiskelemaan. Tämä tapahtui yli parikymmentä vuotta sitten. Sille tielle lienen jäänyt, ja yhä edelleen elämä on minulle yhtä opiskelua.

Yksi elämäni suurimmista haasteista on tällä hetkellä eskaritytön kasvattaminen yhteiskuntakelpoiseksi. Tyttöni on reipas ja sosiaalinen, joten siinä mielessä ei ole suurempaa hätää. Hän on kuitenkin välillä hyvin nirso, mitä tulee ruoan suhteen. Ongelma onkin siinä, että miten ihmeessä saisin hänet syömään riittävästi ja terveellisesti?

Itsekin olin lapsena ja nuorena hoikka, vaikka äitini kovasti yrittikin saada minut vähän pyöristymään. Kiloja rupesi kertymään vasta yli 25 vuoden iässä, jolloin ilmeisesti ruokailutottumuksenikin olivat vaivihkaa muuttuneet nautiskelevampaan suuntaan, ja urheiluintonikin oli välillä hyvin nousevaa ja laskevaa. Vakituinen parisuhde lienee ollut viimeinen sysäys kilojen kiihtyvälle kertymiselle. Tiedättehän,  yhteisiä herkutteluhetkiä rasvaa tirsuavan illallisen ja viinipullon äärellä...
 
Tällainen elämänmeno sai kuitenkin väistyä, kun aloitin kuntokuurin henkilökohtaisen valmentajani opastuksella. Kilot rupesivatkin karisemaan kertaheitolla ja lihakset kasvamaan venäläistaustaisen ruoskanheiluttajani ohjauksessa. Olin lopulta elämäni kunnossa vähän päälle kolmikymppisenä! Trimmattu kuin kilpahevonen! Parhaimmillaan noudatin pilkuntarkasti kuntovalmentajani vähärasvaista “Fitness-dieettiä”, jossa punnittiin tarkalleen kaikki aterian ainesosat: tasan 50 g rasvatonta kalkkunleikettä ruisleivän päälle tai tasan 50 g riisiä 100 g painavan vähärasvaisen lihan kanssa. Ainoastaan hedelmiä ja vihanneksia sai syödä niin paljon kuin maha veti. Kiikutin myös töihin omat tarkoin punnitut evääni. Tämä tietysti oli hyvin tehokas dieetti, jonka avulla laihdutin lopulta seitsemän kiloa (eli minulle riittävästi), mutta ei siitä kuitenkaan pysyväksi ruokavalioksi ollut. Näin jälkikäteen kritisoisin dieettiä sen vähärasvaisuudesta, mikä ei pitemmän päälle liene enää terveellistäkään. Toisekseen ihmistä, joka kontrolloi jokaista suupalaansa, kutsutaan ortorektikoksi.

 Fitness-kauteni kiihkeimmässä vaiheessa kävin viisi tai kuusi kertaa viikossa kuntoilemassa: kuntosalitreeniä, BodyPumpia, aerobickiä, astangajoogaa, spinningiä… Kuitenkin kuntostarttia seuraavana talvena sairastin viisi flunssaa. Mitä ihmettä, minä joka yleensä sairastin vain yhden flunssan vuodessa silloin, kun olin huomattavasti huonompikuntoisempi? Treenaaminen meni ylitse kroppani kesto- ja sietokyvyn, mistä seurasi ylikuntoa, elimistön stressitila, ja altistuminen bakteereille ja viruksille. Tästä oppineena olen sitä mieltä, että kuntoilussa kannattaisi jokaisen keskittyä välillä kuuntelemaan omaa kroppaansa. Se, miten nopeasti lihakset toipuvat rankasta treenistä, on yksilöllistä. Omat rajansa pitää todennäköisesti itse hakea ja kokeilla. 

Oma suhteeni liikuntaan “normalisoitui “ siinä vaiheessa, kun aloin odottamaan lasta ja eritoten lapsen syntymän jälkeen. Kuntosalitreeneistä oli tullut minulle pysyvä harrastus, vaikka treenien intensiteetti putosikin raskausajalla jatkuakseen samanlaisena lapsen syntymän jälkeen. Niinikään juoksemista en ole koskaan täysin lopettanut, vaikka siitä välillä taukoa pidänkin. Herkuttelut ja mässäilyt (sisältäen myös oluenjuontia) palasivat kuitenkin vaivihkaa elämääni, kunnes jälleen kerran olen havahtunut, että samaa elämänmenoa jatkaessani lähestyy se normaali- ja ylipainon raja minuakin, siis tuo ikävä  BMI > 25*. Jotain tarttis siis tehdä! Eli näin sitä palattiin taas lähtötelineeseen!

* BMI ei ole kaikille ihmisille sopiva "lihavuuden mitta", koska se ei erittele lihasmassaa ja läskiä.

Sopivasti trimmattu ja normaalipainoinen.

Minimoi ruokahävikkiä, niin säästät maailman vesivaroja

Oletko tullut ajatelleeksi, että syömällä tuontiruokaa kulutat maailman vesivaroja? Jopa yli 30% ruoastamme on tuontiruokaa. Ihminen juo pari litraa päivässä, mutta ruoantuotannon kautta kukin meistä kuluttaa 1500-4500 litraa vettä päivässä! Ruokaturva ja vesivarat kulkevat siis käsi kädessä. Vettä kuluu lisäksi runsaasti mm. kulutushyödykkeiden tuottamiseen –jopa 15% kaikesta suomalaisten kuluttamasta vedestä. Suomen vesijalanjäljestä lähes puolet jää rajojemme ulkopuolelle.

Maailman vesivarat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Yli 35% – tämä luku on kasvamaan päin - maailman väestöstä asuu alueilla, joilla vedenkulutus verrattuna uusiutuviin vesivaroihin on riskirajoilla. Globaali vesikriisin uhka koskettaa myös meitä! Suomalainen voi vaikuttaa globaalin vesikriisin ehkäisemiseen omilla valinnoillaan. Näitä keinoja ovat mm. lihansyönnin vähentäminen, ylensyömisen välttäminen ja kotimaisten raaka-aineiden suosiminen. Ylipäätänsä kulutuksen vähentäminen ja kierrätyksen lisääminen edistävät vesivarojen riittävyyttä. Puolittamalla ruokahävikki syötettäisiin yli miljardi ihmistä enemmän. Samalla kun ruokaa heitetään pois, tuhlataan myös vesivaroja! Meistä jokainen voi vaikuttaa oman ruokahävikkinsä minimointiin. 

Vielä yksi pohtimisen aihe: kotimaisten tuotteiden ja raaka-aineiden suosiminen on periaattessa ekologista. Entäpä sitten, kun valittavana on näin talvisaikaan Espanjan auringon alla kasvatettu tomaatti tai suomalainen, lähes puolet kalliimpi kasvihuonetomaatti?

Lopuksi:  Wikipedian määritelmän mukaan “vesijalanjälki tarkoittaa sitä, kuinka paljon henkilö, yhteisö, valtio tai vastaava on kuluttanut maailman vesivaroja kaikkien kuluttamiensa hyödykkeiden myötä. Kulutettuihin vesivaroihin lasketaan talousveden lisäksi kaikki vesi, joka on tarvittu esimerkiksi viljelyyn, teollisuuden prosesseissa ja tuotteiden valmistukseen.”

Voit mittauttaa oman vesijalanjälkesi KEMIRAN sivuilla, niin tiedät oletko itse vesipihi vaiko läträäjä. Siellä annetaan myös hyviä vinkkejä vedenkäytön pienentämiseksi.Vesijalanjälki ei toki ole yksiselitteinen ympäristöhaittojen mittari, koska vedenkulutuksen haitat riippuvat pitkälti asuinseudustasi.

Viitteet
Suomalainen voi edistää maailman vesivarojen riittävyyttä kulutusvalinnoilla

Wikipedia/vesijalanjälki 

Ruskeasta rasvasta uusi laihdutuslääke? Mikä ihmeen "ruskea" rasva?

 

Hiljattain Journal of Clinical Investigation –lehdessä julkaistu tutkimus lisäsi todisteita siitä, että ruskealla rasvakudoksella olisi suotuisia vaikutuksia glukoosi-aineenvaihduntaan ja insuliiniherkkyyteen. Tutkimuksessa annettiin hiirille ruskeaa rasvaa siirteinä vatsaonteloon toisista hiiristä, ja 8-12 viikkoa siirteiden antamisen jälkeen havaittiin hiirten insuliiniherkkyyden ja sokerinsietokyvyn selvästi parantuneen. Lisäksi hiiret laihtuivat, niiden rasvakudoksen kokonaismäärä pieneni ja rasvaisen ruokavalion aiheuttamat insuliiniaineenvaihdunnan ongelmat korjaantuivat.

On olemassa kahdentyyppisiä, vaaleita ja ruskeita rasvasoluja eli adiposyyttejä, joiden tehtävänä on varastoida lipidejä (eli rasva-aineita). Vaaleassa rasvakudoksessa rasvasolut ovat muodoltaan pyöreitä. Solun tuma on litistynyt solun laidalle. Solulima on täynnä rasvaa trigyserideinä yleensä yhtenä rakkulana. Vaalea rasva on eläinsolujen yleisin rasvatyyppi, mikä laajenee rasvakudoksen kokonaismäärän lisääntyessä lihavilla ihmisillä.

Ruskea rasvakudos näyttää ruskealta johtuen runsaasta hiussuonten ja solun energiatehtaiden eli mitokondrioiden määrästä. Rasva on varastoitunut niihin pieninä, erillisinä pisaroina. Mielenkiintoista on, että vain ruskean rasvan on havaittu liittyvän painoindeksiin siten, että painoindeksin (BMI:n) noustessa ruskean rasvan aktiivisuus vähenee. Edelleen ruskean rasvan aktiivisuuden on havaittu vähenevän ihmisen ikääntyessä. Tämä voisi selittää miksi ihmiset herkemmin lihovat ikääntyessään.

Nykyään tiedetään, että ruskea rasva aktivoituu kylmässä tuottaakseen lämpöä. Aiemmin kuitenkin virheellisesti luultiin, että ruskeaa rasvakudosta esiintyisi lähinnä vain vauvoilla, joilla sen pääasiallinen funktio on lämmöntuotanto. Ruskean rasvan varastoja aikuisilla ei paikallistettu johtuen mm. siitä, että tutkimuksia suoritettiin liian korkeissa lämpötiloissa. Kuvantamismenetelmien kehittyessä ja kylmäaktivaation merkityksen ymmärtämisen jälkeen ruskeaa rasvakudosta on paikallistettu myös aikuisilta merkittäviä varastoja.

Periaatteessa  ruskeaa rasvan siirtämistä lihaviin ihmisiin voitaisiin käyttää terapiana lihavuuden hoidossa. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan onnistuttu ihmisille kehittämään sellaista siirränäismallia, joka pystyttäisiin ylläpitämään yli 3-4 viikkoa. Saamme siis vielä odotella rasvaterapiaa.

Jäin miettimään, että hyötyisimmekö me Pohjolan lihavat ihmiset eniten ruskean rasvan hyödyistä sen jälkeen, kun toimiva rasvaterapiamalli on kehtetty – meillähän ei ole pulaa ympärivuotisesta kylmäaktivaatiosta (huom. myös kesäinen 19 astetta riittää ruskean rasvan aktivoitumiseen!)?

  

Viitteet

Ruskea rasva laihduttaa ja parantaa sokeriaineenvaihduntaa 

Brown adipose tissue regulates glucose homeostasis and insulin sensitivity.  

High incidence of metabolically active brown adipose tissue in healthy adult humans: effects of cold exposure and adiposity  

Brown Fat in Humans: Turning up the Heat on Obesity 

Wikipedia/rasvasolu