Olen alunperin voin, raakamaidon, perunan, hirvenlihan ja smurffilimpparin voimin kasvanut maalaistyttö Varsinais-Suomesta. Lapsuuteni oli täynnä lehmiä, lampaita, runsaslumisia talvia, mutaista jokivettä ja heinäntekoa. Jätin kuitenkin navettatakkini naulaan ja lähdin kaupunkiin opiskelemaan. Tämä tapahtui yli parikymmentä vuotta sitten. Sille tielle lienen jäänyt, ja yhä edelleen elämä on minulle yhtä opiskelua.
Yksi elämäni suurimmista haasteista on tällä hetkellä eskaritytön kasvattaminen yhteiskuntakelpoiseksi. Tyttöni on reipas ja sosiaalinen, joten siinä mielessä ei ole suurempaa hätää. Hän on kuitenkin välillä hyvin nirso, mitä tulee ruoan suhteen. Ongelma onkin siinä, että miten ihmeessä saisin hänet syömään riittävästi ja terveellisesti?
Itsekin olin lapsena ja nuorena hoikka, vaikka äitini kovasti yrittikin saada minut vähän pyöristymään. Kiloja rupesi kertymään vasta yli 25 vuoden iässä, jolloin ilmeisesti ruokailutottumuksenikin olivat vaivihkaa muuttuneet nautiskelevampaan suuntaan, ja urheiluintonikin oli välillä hyvin nousevaa ja laskevaa. Vakituinen parisuhde lienee ollut viimeinen sysäys kilojen kiihtyvälle kertymiselle. Tiedättehän, yhteisiä herkutteluhetkiä rasvaa tirsuavan illallisen ja viinipullon äärellä...
Tällainen elämänmeno sai kuitenkin väistyä, kun aloitin kuntokuurin henkilökohtaisen valmentajani opastuksella. Kilot rupesivatkin karisemaan kertaheitolla ja lihakset kasvamaan venäläistaustaisen ruoskanheiluttajani ohjauksessa. Olin lopulta elämäni kunnossa vähän päälle kolmikymppisenä! Trimmattu kuin kilpahevonen! Parhaimmillaan noudatin pilkuntarkasti kuntovalmentajani vähärasvaista “Fitness-dieettiä”, jossa punnittiin tarkalleen kaikki aterian ainesosat: tasan 50 g rasvatonta kalkkunleikettä ruisleivän päälle tai tasan 50 g riisiä 100 g painavan vähärasvaisen lihan kanssa. Ainoastaan hedelmiä ja vihanneksia sai syödä niin paljon kuin maha veti. Kiikutin myös töihin omat tarkoin punnitut evääni. Tämä tietysti oli hyvin tehokas dieetti, jonka avulla laihdutin lopulta seitsemän kiloa (eli minulle riittävästi), mutta ei siitä kuitenkaan pysyväksi ruokavalioksi ollut. Näin jälkikäteen kritisoisin dieettiä sen vähärasvaisuudesta, mikä ei pitemmän päälle liene enää terveellistäkään. Toisekseen ihmistä, joka kontrolloi jokaista suupalaansa, kutsutaan ortorektikoksi.
Fitness-kauteni kiihkeimmässä vaiheessa kävin viisi tai kuusi kertaa viikossa kuntoilemassa: kuntosalitreeniä, BodyPumpia, aerobickiä, astangajoogaa, spinningiä… Kuitenkin kuntostarttia seuraavana talvena sairastin viisi flunssaa. Mitä ihmettä, minä joka yleensä sairastin vain yhden flunssan vuodessa silloin, kun olin huomattavasti huonompikuntoisempi? Treenaaminen meni ylitse kroppani kesto- ja sietokyvyn, mistä seurasi ylikuntoa, elimistön stressitila, ja altistuminen bakteereille ja viruksille. Tästä oppineena olen sitä mieltä, että kuntoilussa kannattaisi jokaisen keskittyä välillä kuuntelemaan omaa kroppaansa. Se, miten nopeasti lihakset toipuvat rankasta treenistä, on yksilöllistä. Omat rajansa pitää todennäköisesti itse hakea ja kokeilla.
Oma suhteeni liikuntaan “normalisoitui “ siinä vaiheessa, kun aloin odottamaan lasta ja eritoten lapsen syntymän jälkeen. Kuntosalitreeneistä oli tullut minulle pysyvä harrastus, vaikka treenien intensiteetti putosikin raskausajalla jatkuakseen samanlaisena lapsen syntymän jälkeen. Niinikään juoksemista en ole koskaan täysin lopettanut, vaikka siitä välillä taukoa pidänkin. Herkuttelut ja mässäilyt (sisältäen myös oluenjuontia) palasivat kuitenkin vaivihkaa elämääni, kunnes jälleen kerran olen havahtunut, että samaa elämänmenoa jatkaessani lähestyy se normaali- ja ylipainon raja minuakin, siis tuo ikävä BMI > 25*. Jotain tarttis siis tehdä! Eli näin sitä palattiin taas lähtötelineeseen!
* BMI ei ole kaikille ihmisille sopiva "lihavuuden mitta", koska se ei erittele lihasmassaa ja läskiä.
 |
| Sopivasti trimmattu ja normaalipainoinen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti