Suomen valuvikainen koulutus- ja tiedepolitiikka

Minulle selvisi juuri, miksi hallitus näyttää vankkumattomasti seisovan ehdottamiensa koulutus- ja tutkimusleikkausten takana: niillehän on 90% asiantuntijatuki. Vai oliko se sittenkin 10% (viite)? Ei taida Marraskuun manifesti, eli akateemisen tutkimuskentän vetoomus säästötoimien peruuttamiseksi, auttaa tässä tilanteessa. Nyt ei metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Näyttäisi metsämme koostuvan enää vain umpipökkelöpuusta.

Monta muuta kaavailemaansa säästötoimenpidettä hallitus on kuitenkin perunut, mutta ei ilmeisesti tätä. Rajansa on vatuloinnillakin? Suomella ei siis johtavien poliitikkojen mielestä ole enää varaa korkeatasoiseen koulutukseen ja "kannattamattomaan" perustutkimukseen. Rahat loppu. Finito.

Meillä on siis toisaalta todellakin varaa tipauttaa itsemme kehityksen kelkasta. Mihin muuhunkaan tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkiminen voisi johtaa? Maamme kaksi peruspilaria, jotka nyt kaadetaan. Mitä jää siis jäljelle? Jotakin epämääräistä, joka ruokkii aivovuotoa ulkomaille? Useat tutkijat vaihtavat alaa tai jäävät roikkumaan kortistoon. Myös erinäinen joukko yliopistolehtoreita alkaa nauttia ansiosidonnaista päivärahaa. Todettakoon, että uusimpien tilastojen mukaan tälläkin hetkellä 40% työttömistä tutkijoista on hakenut töitä vähintään vuoden verran. Lisäksi on uhkana, että nuoriso alkaa pian olla epävarma tulevaisuudestaan, samoin kuin koululaisten äidit: pitääkö nyt lähteä tai lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan, jos ei Suomessa enää jatkossa tarjota kansainvälisen tason koulutusta?

Tämä ei todellakaan ole se kehityssuunta, jota kohti maatamme kannattaisi johtaa. Mikä nykypoliitikkoja oikein vaivaa? Eivätkö he todellakaan ymmärrä tekojensa seurauksia? Kun vaakakupin toisella puolella painaa alati kasvava valtionvelka, ihmisten eläköityminen ja huono huoltosuhde, ovat poliitikot täysin sokaistuneet ajattelemaan, että kaikkia kuviteltavissa olevia valtionmenoja pitää nyt vähentää talouden tasapainottamiseksi. Heiltä on tässä tasapainoiluhuumassa unohtumassa se kaikkein tärkein kysymys: mihin kannattaisi panostaa, jotta Suomen tulevaisuus olisi edes jollain tavalla turvattu?

Ennen Suomessakin on uskottu, että koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen kannattaa aina. Nyt tällä hetkellä poliitikot leijuvat omissa maailmoissaan kuvitellen, että he itse tietävät ne osa-alueet, joista tulevaisuuden kasvu ja innovaatiot kumpuavat. Tällaisia hallituksen nimeämiä kärkihankkeita ovat mm. biotalous, puhtaat ratkaisut sekä digitalisaatio. Lisäksi tietysti ympäripyöreä "hyvinvointi ja terveys". Toinen hallituksen lempilapsista on Suomen Akatemian strateginen tutkimusrahoitus. Siinä ohjataan tutkimuksen tekoa kohti "monialaista, monitieteellistä" tutkimusta. Oleellisena osana strategiseen tutkimukseen liittyy vuorovaikutussuunnitelma. Konsortiolla tulisi olla "teoreettista ja käytännöllistä ymmärrystä sidosryhmäyhteistyöstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Vuorovaikutuksesta vastaa esim. informaatiotutkimuksen professori, tieteenjohtamiseen erikoistunut professori tai Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja."

Voisin kuvitella, että juurikin vuorovaikutuksen ja viestinnän merkityksen korostaminen tuo ongelmia useallekin muuten tieteellisesti pätevälle konsortiolle. Toisaalta tämä voi olla riemuvoitto viestintään erikoistuneille konsulttifirmoille, joita ainakin sosiaalinen media (erityisesti Twitter) näyttäisi olevan pullollaan. Tässä myös uravinkki työttömälle, entiselle perustutkijalle: nyt viestintää ja digitalisaatiota oppimaan, mars mars! Pois joutaa pipetti tutkijan kädestä –lopullisesti.

Kärkihankkeiden ja strategisen tutkimuksen ohella hallitus on siis tarjoamassa vesivelliä huomattavalle osalle tutkijakuntaa. Ainoa kansainvälisesti menestynyt yliopisto, Helsingin yliopisto, kurjistetaan samalle tasolle maan muiden, kansallisen tason yliopistojen kanssa. Samaan aikaan koulutus tiputetaan Pisa-tornistaan alas. Hyvää päivää ja hyvää yötä! Lähetys loppuu nyt ja valot tunnelin päästä sammutetaan säästösyistä.

Tässä loppukevennys: Kuunnelkaahan historiallinen äänitys kappaleesta "Vesivelliä siellä ei syötäis."

Poliittinen ohjaus ulottumassa perustutkimukseen – seurauksena vapaan tieteen "poisvalinta"?

Elinkeinoministeri Olli Rehn kertoi torstaina Yle Uutisten haastattelussa, että hallitus aikoo arvioida perustutkimuksen laatukriteereitä. Anteeksi, siis mitä? Perustutkimus on tähänkin asti ollut tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin piirissä. Tieteellisen lehden kutsumien asiantuntijoiden täytyy ensin hyväksyä tutkimustyö julkaistavaksi. Tällöin julkaisun tulee täyttää useatkin eri laatukriteerit. Monesti julkaiseminen tulee mahdolliseksi vasta, kun arvioijien esittämät muutokset ja lisäykset tutkimustyöhön on hyväksyttävästi suoritettu. Lääketieteen tutkimuksen kyseenollessa, tämä voi tarkoittaa joskus useitakin lisäkokeita, joten pipetti saa laboratoriossa todennäköisesti vinhaa lisäkyytiä annetun takarajan puitteissa.

Mikäli tutkimusryhmä onnistuu julkaisemaan tutkimustuloksensa mahdollisimman hyvätasoisessa kansainvälisessä tiedelehdessä, kasvaa mahdollisuudet tutkimuksen jatkorahoituksen saamiseen. Sellainen tutkimus, jossa kukaan ei näe mielenkiintoa, kuolee varmasti itsestään. Eihän potentiaalliselle nollatutkimukselle myönnetä rahoitusta, eivätkä edes tutkijat ole valmiita tekemään töitä ilmaiseksi.

Nykyiselle valtaeliitille perustutkimuksen tämänhetkiset arviointikäytännöt eivät kuitenkaan enää riitä. Heidän eurofokusoituneissa ajatusmaailmoissaan ei merkkaa mitään sellainen hyveellinen tosiasia, että "tutkimus lisää tietämystä ja tieto lisää sivistystä". Tieto ilmeisesti lisää poliitikkojen tuskaa? Sivistystäkään ei voi mitata rahassa. Poliitikot haluavat siis laatia uudet, omat laatukriteerinsä, jotka kumpuavat Rehnin ja kumppaneiden talouspoliittisesta mantrasta: "Yhteiskunnan pitää saada enmmän kaupallista hyötyä ja käytännön sovelluksia tutkimukselta".

Tiedeyhteisö on kommentoinut tämäntyyppistä poliittisen ohjauksen lisääntymistä mm. Helsingin Sanomissa näin: "Sivistyksen tyyssijaa kohdellaan kuin tuotantolaitosta." Myös Vaasan yliopiston professori Tommi Lehtonen tykittää blogissaan: "Hallituksen yliopistopoliittiset ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Nyt häämöttää huippu: ehdotus tutkimuksen laatukriteereiksi. Mistä komeroista hallitus kaivaa yliopistopoliittiset neuvonantajansa? Onko hallituksessa kuultu tutkimuksen vertaisarvioinnista? Kärsiikö taloustieteestä väitellyt Rehn muistinmenetyksestä?"

Lehtonen jatkaa edelleen: "Tieteen eetokseen kuuluu pyyteettömyys. Tutkimusta tehdään tiedonjanosta, ei eurojen kiilu silmissä. Haluaako hallitus heittää tämän periaatteen roskikseen? Tieteen vapautta uhataan havittelemalla yliopistoista teollisuuden esikartanoita. Hallitus jo kuulee kassakoneen laulavan hoosiannaa."

Miten siis käy vapaan tieteenteon poliittisen ohjauksen lisääntyessä? Kuljemmeko nyt Venäjän tietä, jossa Putin määrää minkälaista tiedettä voidaan tai saa tehdä? Venäjällä hiljattain voimaantulleen lain seurauksena yliopistot ja tutkimuslaitokset ohjeistavat tutkijoita hakemaan lupaa kansalliselta turvallisuusneuvostolta (Federal Security Service) artikkeleidensa julkaisemiseen ja esitysten pitoon tieteellisissä konferensseissa (Viite: Russian roulette).Venäjän hyväksi voi todeta (laihana lohtuna) kuitenkin sen, että siellä hallitus on viime vuosina lisännyt tieteen rahoitusta –toisin kuin Suomessa.

En voi tieteentekijänä hyväksyä Suomen hallituksen nykyistä ohjauspolitiikkaa, jonka näen vaarantavan koko suomalaisen tieteen tulevaisuuden. Yhä enemmän ajankohtaiseksi ja toteen käy Ismo Alangon riimitys: "Kun Suomi putos puusta, kaikki kävi kovin äkkiä"... Poliittinen ohjaus yhdistettynä rahoituksen huomattavaan supistamiseen johtaa todennäköisesti tilanteeseen, jossa kaikki kynnelle kykenevät tutkijat lähtevät maastamme sellaiseen paikkaan, jossa tutkimustyötä edelleen arvostetaan, ja jossa tutkijat voivat vapaasti harjoittaa omaa ammattiaan. Tutkijat kokevat työnsä useimmiten mielekkääksi ja antoisaksi –mikäli joku ei koko ajan hengittäisi niskaan ja vähentäisi mielivaltaisesti rahoitusta.

Minun mottoni jatkossa on: Vapaan tutkimuksen puolesta –poliittista ohjausta vastaan!

Opetusministerin avoimesta kirjeestä kummunneet uudet avaukset –onko niitä?

Haluaisin tässä opetusministerin viime viikon tiedekeskustelun avauksesta yhä edelleen hämmentyneenä (lievästi ilmaistuna) löytää vastauksen kysymykseen: oliko opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen keskustelun avaus avoimen kirjeen muodossa hyödyllinen ja tarvitsemmeko lisää tällaista?

Sanni Grahn-Laasonen siis päätti lähettää avoimen kirjeen yliopistojen johdolle, jossa hän patistaa yliopistoja profiloitumaan. Hän väittää kirjeessään, että  Suomessa yliopistojen ongelma ei ole resurssipula vaan resurssien tehoton käyttö: ”Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme”. Panostuksia pitäisi Grahn-Laasosen mukaan keskittää niille tutkimusalueille, joilla voidaan nousta maailman kärkeen.

Opetusministerin väite ”resurssien tehottomasta hyödyntämisestä” lienee ollut yksi keskeisimmistä kimmokkeista tutkijoiden runsaslukuisiin vastineisiin ottaen huomioon, että valtion tutkimusrahoitus on ollut laskusuunnassa jo viimeiset kymmenen vuotta. Lisäksi Sipilän hallitus on kohdistamassa ennennäkemättömän suuret leikkukset koulutukseen. Opetusministerin väitteitä pidettiin yksimielisesti tyrmistyttävinä. Keskustelu somessa alkoi porista ja lähentyä kiehumispistettä.

Sanni Grahn-Laasonen julkaisi myöhemmin facebookissa oman vastineensa keskusteluun, jossa hän selvensi mm. lähdetietojaan. Hän sepitteli: "En olisi leikkauksia toivonut... mutta työni on pyrkiä katsomaan tulevaisuuteen ja huolehtimaan siitä, että emme lamaannu ja jää paikallemme, vaan mietimme, miten käytämme olemassa olevat resurssit viisaammin, jotta saamme nostettua tieteen tasoa.”

Yhteiskuntatieteen tutkija Jouni Tiili kiteyttää omassa analyysissään:“… hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.”

Edelleen retoriikan tutkijat tarkastelivat Sanni Grahn-Laasosen kirjeen sanallista antia näin: “Kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.”

Omana yhteenvetonani kirjeen sisällöstä toteaisin, että Sanni Grahn-Laasonen teki ainakin kaksi perustavaa laatua olevaa virhettä: 1) hän käytti epäeksakteja kielikuvia, kuten ”uinuva tyytyväisyys” ja ”kärkihankkeista kumpuavat uudet avaukset”, 2) hän esitti väittämiä ilman lähdeviitteitä. Toisin sanoen Grahn-Laasonen osoitti ainakin sen, että hän ei osaa puhua tutkijoiden kanssa samaa kieltä. 

Mihin opetusministerin tiukat väitteet perustuvat? Asianosainen itse totesi vastineessaan: “Tuoreimpien käytettävissä olevien OECD –tilastojen mukaan Suomen panostus korkea-asteen koulutusinstituutioihin suhteessa bruttokansantuotteeseen on OECD-keskiarvoa ja muita Pohjoismaita korkeampi. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan panostukset ovat edelleen maailman huippuluokkaa. Vaikka osuus on pudonnut viime vuosina, on se Suomessa edelleen maailman isoimpia (3,3 %)"

Tosiasiassa hänen esittämässään T&K –rahoituksessa on laskettu mukaan myös yksityisen sektorin saamat avustukset. Lisäksi Suomessa rahoitus pirstaloituu 16 yliopiston kesken. Yliopistojen suuri määrä on Suomessa harjoitetun aluepolitiikan tulos, eikä yliopistojen määrää olla edelleenkään vähentämässä (viitaten opetusministerin aiempiin puheisiin).

Myös  tieteentekijöiden liitto valaisi tutkimusrahoituksen todellista laitaa: ”valtion suoran perusrahoituksen osuus tutkimukselle (44 %) on meillä jo ennen kaavailtuja muutoksia paljon pienempi kuin tiedevertailuissa paremmin pärjäävissä Sveitsissä (68 %), Tanskassa (57 %) ja Alankomaissa (78 %).”

Oliko Sanni Grahn-Laasosen herättämästä julkisesta keskustelusta jotain hyötyä? Kuten edellä jo totesin, rakentava vuoropuhelu tutkimusmaailman ja opetusministerin välillä tulee olemaan jatkossakin haastavaa, sen verran etäällä nämä kaksi osapuolta ovat toisistaan.

Yhdyn kuitenkin Hesarin pääkirjoitukseen:  “Tutkijoiden reaktio oli tervetullut. Korkeakoulukeskustelu on liikkunut viime aikoina lähinnä hallinnollisella ylätasolla: koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä. Korkeakoulujen pitää tietenkin pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Niiden pitää olla laadukkaita, tehokkaita ja vaikuttavia. Suomessa on liian laaja korkeakouluverkosto, jonka päällekkäisyyksiä on syytä purkaa." 

Onko kuitenkaan mitään järkeä aloittaa “päällekkäisyyksien purkaminen” Helsingin yliopistosta? 

Tätä asiaa Osmo Soinivaara kommentoi taannoisessa blogi-kirjoituksessaan erittäin osuvasti: “Suomalaisista yliopistoista Helsingin yliopisto on aivan ylivoimainen. Tätä taustaa vasten näyttää yhtä aikaa kummalliselta että  arvelluttavalta, että hallitus kohdistaa yliopistojen rahoitukseen suunnatut leikkaukset erityisesti Helsingin yliopistoon. Jos joku on päätään pidempi muita niin pää poikki. Ei voi olla ajattelematta, että liian hyvä menestys on herättänyt hallituspuolueissa aluepoliittista kateutta.”

Hesarin pääkirjoituksessa 30.10.2015 muistutetaan edelleen: “Silti pitäisi puhua myös itse asiasta eli tieteestä ja sivistyksestä.”

Puhutaan siis sivistyksestä.

Yliopistolain 2 §:ssä määritetään yliopistojen tehtävät näin:
 “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Yliopistojen tulee järjestä toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen.”

Vaikka yliopistolaki ei selvästikään ole kaikilta sanamuodoiltaan ajantasainen, niin laissa määritelty tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen lisääminen on edelleenkin yksi yliopistojen keskeisistä tehtävistä. Olemmeko nyt tässä ajassa siirtymässä kohti tehokkusajattelua sivistyksen kustannuksella? 

Puhutaan lopuksi edelleen itse asiasta, eli tieteestä.

Tutkijan vinkkelistä katsottuna tutkimuksen tulevaisuus ei Suomessa todellakaan vaikuta kovin valoisalta tällä hetkellä. Ilmassa on havaittavissa liikaa tutkimuskielteisyyttä. Toivotan silti tsemppiä kaikille niille tutkijoille, jotka vielä jaksavat Suomessa pakertaa vaikeasta tilanteesta huolimatta, omaan työhönsä uskoen. Pidetään lippu korkealla!

 

Työterveyslaitoksen yt-neuvottelut johtivat tutkimuksen entisen kärkiyksikön lopettamiseen

Musta tiistai. Tämä tapahtui jo viikko sitten, mutta vaikka kuinka olen pureskellut tätä asiaa, niin se ei ole edelleenkään muuttunut helposti sulavaksi (eli tämän blogin otsikko on tässä tapauksessa harhaanjohtava). Yt-neuvottelujen päätös oli täystyrmäys koko tutkimusosastollemme: ”biolääketieteen tutkimus lopetetaan asteittain”. Siinä se yt-neuvottelujen kulminaatio. Kuusi viikkoa pelkkää spekulaatiota, hämmennystä, epätoivoa, kenties osittaista optimismia tai ainakin pientä toivonkipinää (riippuen tietenkin keneltä kysyy). Eihän se voi olla mahdollista, että kaiken tutkimustyömme lopettaisivat? Lopputulos oli kuitenkin toiveikkuudestamme huolimatta pahin mahdollinen, ikään kuin se kulman takana vaaniva mörkö olisi astunut valokeilaan. Kaikki n. 50 ihmistä joutuu tutkimusosastoltamme lähtemään. Tällaisessa tilanteessa toisaalta kaikki työntekijät ovat samassa veneessä eli ei tarvitse kyttäillä, kuka mahdollisesti saa sen ruskean kirjekuoren ja kuka ei; kaikki saavat tasapuolisesti menolipun ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään normityöpaikasta tyyliin ”viimeinen lähtijä sammuttaa valot”. Meillä on pakastimet täynnä kaikenlaista biologista näytemateriaalia, jonka keräämiseen ja prosessoimiseen on kulunut huima määrä työtunteja. Osa kerätyistä näytteistä on ainutlaatuisia. Lisäksi meillä on modernit (ja kalliit) analyysilaitteistot, mutta valitettavasti työtänsä jatkavat laitoksen työntekijät eivät tiedä, mitä niillä tehdään.

Työterveyslaitos (TTL) joutuu irtisanomaan n. 200 työntekijää, eli n. 29 % koko henkilöstöstä. Tähän tilanteeseen jouduttiin, koska Sipilän hallitus päätti vähentää 5 miljoonaa euroa TTL:n valtionavusta alkaen jo vuodesta 2016. Yt-neuvottelujen yhteydessä TTL:n johtokunta päätti lisäksi muuttaa koko organisaatiorakenteen sekä siirtää strategista painopistettä kohti palvelu- ja asiantuntijatoimintaa. Vuosille 2016–2020 aiemmin luotu strategia hylättiin kiireisellä aikataululla. Kaikki tutkimus ei tosin edelleenkään lopu, mutta jäljelle jää lähinnä palvelutoimintaa tukeva,  ns. "asiakaslähtöinen" tutkimus.

Myönnän, että meidän biolääketieteellinen tutkimustoimintamme ei välttämättä ole vienyt suomalaista työelämää ja työhyvinvointia eteenpäin. Olemme kuitenkin tehneet tiivistä yhteistyötä Työterveylaitoksen klinikan lääkäreiden ja hoitajien kanssa, mm. lääkärien väitöskirjoihin ja potilasnäytteenkeräykseen liittyen. Kaikilla projekteillamme on myös nykyään ollut vankka ulkopuolinen rahoitus. On yleinen harhaluulo, että tutkimusta tehtäisiin pelkillä veronmaksajien euroilla. Olemme tutkineet mm. uusien nanomateriaalien turvallisuutta, allergiamekanismeja ja mikrobien toimintaa. Tutkimuksemme on tuottanut tietoa, jota voidaan hyödyntää riskinarvioinnissa sekä sairauksien ehkäisyssä. Merkkiainetutkimuksemme (biomarkkeri-tutkimus) olisi voinut johtaa diagnostiikan parantamiseen. Olemme julkaisseet tutkimustuloksiamme kansainvälisesti korkeatasoisissa tiedelehdissä.

Jyrki Kataisen hallituksen aikainen Tieteellisten seurain valtuuskunta 2012–2014 kertoo sivuillaan näin: ”Valtion tutkimuslaitoksilla eli eri hallinnonalojen tutkimuslaitoksilla on korkeakoulusektorin tutkimusyksiköiden ohella merkittävä asemansa innovaatiojärjestelmässä tieteelliseen tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittäjinä. Tutkimustehtävien lisäksi laitoksilla on vaihtelevassa määrin erilaisia asiantuntija-, valvonta-, koulutus-, neuvonta- ja muita viranomaistehtäviä, sekä maksullista ja muuta palvelutoimintaa”.

Missä vaiheessa Suomen tiedestrategia joutui romukoppaan? Sosiaali- ja terveysministeriön alaisen Työterveyslaitoksen johtoon valittiin viime keväänä Nokialla kannuksensa hankkinut tekniikan tohtori tekemään koko laitoksen historian suurinta saneerausta, jonka lopputuloksena strateginen painopiste siirtyy tutkimuksesta palvelutoimintaan. Tässä yhteydessä laitos varasi 1, 5 miljoonaa euroa koko biolääketieteen tutkimustoiminnan lopettamiseen. Kyse on tutkimustoiminnasta, jolle laitoksessa työskentelevät kansainvälisiä verkostoja luoneet professorit ja senioritutkijat ovat onnistunut hankkimaan viime vuosina  1, 8 miljoonaa euroa per vuosi ulkopuolista, kilpailtua rahoitusta (esim. EU, Työsuojelurahasto, Suomen Akatemia, yksityiset säätiöt). Laitoksen johto on kuitenkin valmistautunut rikkomaan sopimukset rahoittajien kanssa. Heidän mielestään kansainvälisyyteenkään ei tarvitse tässä taloudellisessa tilanteessa panostaa.

Ruotsissa hallitus lakkautti valtion rahoittaman työelämän tutkimuslaitoksen (Arbetslivsinstitutet) n. 8 vuotta sitten. Ennen lopetusta tutkimustoiminta kuitenkin siirrettiin muualle, hallitusti. Meillä Suomessa on siis asiat päätetty hoitaa toisin. Minä jään tarkkailemaan, saammeko edes osan tutkimustoiminnastamme –rahoituksen kera– siirrettyä muualle, kuten Helsingin yliopistoon. Aikataulu vaikuttaa kuitenkin toivottoman kiireiseltä, koska neuvotteluille on tässä vaiheessa annettu aikaa vain joitakin viikkoja. 

Viitteet: 

http://www.research.fi/fi/etusivu

Huomautus: Muutin tämän jutun otsikon 19.12.2015 paremmin kuvaaman kirjoituksen aihepiiriä

Mitä meiltä tutkijoilta usein puuttuu: tiedeviestinnän ja -julkisuuden hallintaa!

Vastasin juuri opetus- ja kulttuuriministeriön minulle osoittamaan kyselyyn ”Miten ja miksi tohtorit työllistyvät?” Hienoa, että vihdoinkin myös opetusministeriön virkamiehet ovat heränneet tähän tärkeään asiaan. Itse olen nähnyt tohtorien huonon työllisyystilanteen ongelmana jo usean vuoden ajan. Monet katsovat, että ongelman ydin Suomessa on siinä, että tohtoreita koulutetaan liikaa. Ratkaisu olisi siis maisterikoulutuksen vähentäminen, ainakin ongelmallisella luonnontieteellisellä alallani, minkä seurauksena ei tohtoreitakaan voisi leipoa ylimäärin. Itse näen osana tohtorien työllisyysongelmaa myös koulutuksen kapea-alaisuuden, minkä kyllä toin julki em. kyselyssäkin. Ainakin oman koulutukseni näen jälkikäteen niin, että oli olemassa vain yksi koulutustunneli/opintoputki, joka väistämättä ja armotta johti kohti tutkijan uraa. Mitä koulutuksesta sitten puuttui? Sanoisin, että ennen muuta markkinointia ja tiedeviestinnän hallintaa.

Tässä keskellä yt-neuvottelumyrskyä on jälleen kerran tullut ajankohtaiseksi miettiä, miten voisi tällaisena ammattitutkijana uudelleenfokusoitua. Mitä siis tehdä sen jälkeen työksensä, kun tuo määräaikaisuus (omalla kohdallani) lopullisesti loppuu. Tutkijasieluna tekisin tietysti edelleen mieluiten tutkijan hommia. Valitettavasti Suomessa tutkimusrahoitusta kuitenkin ajetaan tällä hetkellä alas puskutraktorien voimin, mikä tietysti hankaloittaa entisestään tutkijana toimimista. Uudelleensuuntautuminen urapolulla on siis tällä hetkellä haastavaa, kun yksityinenkin sektori yskähtelee, yliopistosektoriin kohdistuvista säästötoimenpitesitä nyt puhumattakaan.  Kaiken tämän keskellä, olen alkanut miettiä, että onko sittenkin jotain vikaa meissä tutkijoissa itsessämme, jos työtämme ei enää arvosteta? Jos valtakunnan päättäjät eivät näe tutkimuksen arvoa tulevaisuuden kannalta tai huomioi tutkimustietoa päätöksenteossaan, niin onko vika siinä, että me tutkijat emme ole olleet riittävän äänekkäitä tutkimustyön puolestapuhujia? Päättäjät eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja ole tietoisia siitä, kuinka fantastista työtä teemme.

Itse ajattelin, että jotain tarttis varmaan tehdä asiantilan kääntämiseksi takaisin oikeille raiteilleen. Tutkimustyö uuteen nousuun ja kunniaan! Ongelma on siinä, että miten pääsisi alkuun tässä sanansaatossa? Miten saada paremmin julkista näkyvyyttä sellaiselle tutkimustyölle, jonka itse kokee merkitykselliseksi –työlle, jota ei missään nimessä pitäisi säästösyistä lopettaa, vaikka puoli Suomea olisi vajoamassa turvesuohon. Tutkimushan on avainsana siihen, että sieltä suosta joskus vielä noustaankin.

Kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara suosittelee blogin kirjoittamista yhtenä vaikuttamisen keinona (kiitos vinkistä, Tiina!). Erilaista opastusta tiedeblogien pitämiseen, kuin myös muun tiedeviestinnän hallintaan löytyneekin runsaasti nykyään (joten "aukot" omassa koulutuksessaan saa kyllä täydennettyä niin halutessaan). Mainittakoon tässä yhteydessä Petro Poutasen ja Helsingin yliopiston tiimin "Tiedeviestintä  –opas tutkijalle". Lisäksi huomasin ilokseni, että Helsingin yliopiston Avoin yliopisto järjestää nykyään Tiedejulkisuuden (25 op) -opintokokonaisuuden, mikä on varsin tervetullut lisä avoimeen koulutukseen.

Petro Poutanen vaikuttaa olevan yksi näkyvimmistä tiedeviestinnän alan vaikuttajista, alan miehiä siis. Hän opastaa meitä tutkijoita mittaamaan omaa julkista näkyvyyttään. Hän mainitsee mm. Google Scholar –profiilin, minkä kautta tutkija voi helposti pitää lukua omiin artikkeleihin kohdistuneista viittauksista. Poutanen laittaa tilastoja kehiin: "Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia…villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan".
 

Tätä taustaa vasten voisinkin nyt arvioida oman julkisen näkyvyyteni. Väitöskirjaani on viitattu tasan yhden kerran. Kiitokset tästä kunniasta menevät nyt Indonesian suuntaan: kiitos Herry Priyanto, Faisal Yunus ja Wiwien H.Wiyono! Tuntuuhan se hienolta, että oma rakas opinnäytetyöni on huomioitu tuolla maailman toisella laidalla. Seuraavaksi vilkaisen viittausten määrän julkaistujen, varsinaisten tiedeartikkeleideni kohdalla. Nyt näyttää päivä sentään vähän valoisammalta. Artikkelini kuuluvat (Poutasen laskuopin mukaan) niiden 10 % onnekkaaseen joukkoon, joihin vähintään yksi tai enemmän on viitannut. Tästä on siis hyvä jatkaa! 

http://organisaatioviestinta.com/2014/03/12/tiedeviestinta-opas-tutkijalle/

http://organisaatioviestinta.com/2015/05/06/miksi-vaivautua-tutkimusmaailman-trendit-haastavat-tutkijat-viestimaan-tyostaan/

http://www.tiedetoimittajat.fi/itseaan-mittaava-tutkija-mita-ei-voi-mitata-sita-ei-voi-kehittaa/

Elintarviketeollisuuden moraalinen rappio

 

Viime päivinä on julkisuudessa noussut esiin kysymys, että mikä onkaan elintarviketeollisuuden moraali? Vai onko sitä? Toisaalta olen myös äimistellyt journalismin tasoa. Tässä yksi esimerkki: “Hevosenlihaskandaali levisi Suomeenkin". Miten niin “levisi”? Koko eurooppalaisen skandaalikohinan ajanhan täälläkin on hevonsenlihaa ollut  naudanlihana myynnissä. Kyse on kansainvälisestä bisneksestä. Ero on siinä, että täällä paikalliset viranomaiset eivät aluksi lotkauttaneet korviansa. Viranomaisten toiminta oli niin sanotusti jähmeää. Toisin sanoen, kansallinen elintarvikevirastomme Evira ei tehnyt mitään sillä välin kun DNA-määrityksiä urakoitiin toisaalla Euroopassa. Täällä ilmeisesti vain ajateltiin, että “eihän se hevosenliha nyt vaarallista ole”. Vasta kun poliittiselta taholta tuli käsky, että nyt tarttis täälläkin ruveta tarkistustoimiin, niin sittenpä alkoi elintarvikealalla kohista. Hevosenlihaa salaa tuotteissaan käyttävät rupesivat pelkäämään kiinnijäämistään ja päättivät itse astua julkisuuteen. Mutta millä tyylillä? 

Pouttu aloitti rumban, ja päätti siis itse paljastaa, että hevosenlihaa on käytetty naudanlihan asemesta tietyissä tuotteissa. Poutun toimitusjohtaja yritti kuitenkin selittää tapausta, että “kyse on talon sisällä tapahtuneesta tietokatkoksesta”. Tuotekehityksessä oli hänen mukaansa päädytty reseptiin, jossa osa naudanlihasta oli korvattu hevosenlihalla, mutta tämä tieto ei ollut talon sisällä mennyt eteenpäin.  Edelleen tämä samainen toimitusjohtaja seuraavana päivänä pahoitteli Poutun valmistamien kebablihatuotteiden “tuoteselostevirhettä”. Ajatelkaa ihmiset, mitäpä jos toimitusjohtaja puhuisikin totta? Että, tällaiset “tuoteselostevirheet” olisivatkin arkipäivää elintarviketeollisuudessa? Silloin saisi oikeasti pelätä, että suklaaseen voisi lipsahtaa pähkinää ilman, että siitä olisi mainintaa tuoteselosteessa! Tilanne kävisi silloin hengenvaaralliseksi ainakin osalle ihmisistä! Mutta “onneksi” Poutun toimitusjohtaja puhuu lööperiä. Kyllä tuoteselosteet ovat elintarviketeollisuudessamme kunnossa -niin ellei sitten asiakkaita tietentahtoen haluta johtaa harhaan.  

Säästöpaineiden alla taisi elintarviketeollisuuden moraali tässä tapauksessa joutua romukoppaan. Hevosenlihan käyttäminen naudanlihan sijaan ei ole kuitenkaan Poutun keksintö. Joku neropatti on kansainvälisessä elintarvikebisneksessä keksinyt tällaisen erinomaisen tavan säästää: korvataan kalliimpi naudanliha puolet halvemmalla hevosenlihalla! Herää kysymys, että mitkä ovat ne muut tavat, joilla meitä kuluttajia huijataan? Jos joskus olenkin luottanut pakkausselostuksiin, niin nyt tilalle tuli epäilyksen varjo. Parempi ostaa vain ruokansa mahdollisimman prosessoimattomana, niin välttyy kokonaan tällaisilta skandaaleilta –toivottavasti! Voinko enää edes luottaa siihen mitä tuoretiski myy, onko suomalainen liha varmasti suomalaista? Onko lammas lammasta ja possu possua? Tosiasia on, että niihin marinoituihin lihamössöihin  saattaisi valmistaja  ainakin paljon helpommin tunkea ihan mitä vaan ilman, että kukaan huomaisi…

Niin, siitä hevosenlihasta piti minun vielä jatkaa. Söisitkö sinä hevosenlihaa tietentahtoen? Hevosenlihaa on perinteisesti  syöty arkiruokana Suomessa, kun tilan työhevoset on teurastettu. Luin hiljattain eräästä kirjasta, että hevosenliha on perinteisesti kuulunut ruokapöytään myös Ranskassa, ainakin maaseudulla.  Että kyse ei ole siis pelkästään pohjoismaisesta tavasta. Milloin hevosenlihan syömisestä sitten olisi tullut jotenkin omituista tai eettisesti arvelluttavaa? Irlannista (josta kohu alkoi) kerrottiin, että “meidän kulttuuriimme ei hevosenlihan syöminen kuulu."  Myös Australiassa tannoin eräs lihakauppias, joka kertoi aloittaneensa hevosenlihan myynnin, sai jopa tappouhkauksia! Täällä Suomessa tuskin suhtaudumme samalla fanaattisuudella hevosenlihaan. Yhdestä asiasta lienenmme kuitenkin samaa mieltä: meitä kuluttajia ei huijata! Aivan aluksi ehdottaisin, että laittakaamme ainakin Pouttu boikottilistalle ja tietysti ne muutkin elintarviketuottajat, jotka nyt ovat tähän vilunkipeliin osallistuneet! Hävetkää!

Ylipaino-ongelman ruotiminen, osa I

Me suomalaiset pärjäämme loistavasti ainakin yhdessä asiassa: olemme Pohjoismaiden kärjessä lihavuudessa! Väittävät yhdeksi syyksi lihavuuteemme runsasta alkoholin käyttöä (onhan alkoholin kulutuksemmekin suurempaa kuin muissa Pohjoismaissa), joten hölkynkölkyn vain teillekin! Voimme kuitenkin laittaa romukoppaan sen myytin, että olisimme Euroopan lihavin kansa. Ei toki, edellemme kiilaavat ainakin Malta, Iso-Britannia, Unkari, Saksa ja Liettua, jos vertaillaan lihavien (BMI> 30) prosentuaalista määrää väestössä. Ylipainoisia (BMI > 25) on EU:nkin väestöstä jokseenkin puolet, joten olemme “hyvässä seurassa”.

On siinä perääkin, että alkoholinkulutuksella ja lihavuudella on yhteys, mikä on tieteellisissä tutkimuksissakin todistettu. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen (ELVIRA) mukaan naisista hoikimpia olivat vähiten alkoholia käyttävät  ja lihavimpia ne, joiden kulutus oli vähintään kolme annosta päivässä. Miehillä erot olivat pienemmät, mutta heilläkin alkoholin käyttö oli yhteydessä sekä painoindeksiin että vyötärömittaan. Tutkimus myös osoittaa, että alemmat sosiaaliluokat ovat keskimäärin lihavampia kuin akateemisesti koulutetut. Toisin sanoen juopot ja köyhät ovat keskimäärin lihavampia! Oli miten oli, koko väestöstä ylipainoisia on yli puolet. Toisin sanoen, kyllä sitä läskiä riittää akateemisesti koulutetuillekin! Lihavuus on myös siinä mielessä tasa-arvoista, että sen aiheuttamista terveysongelmista kärsii yhtälailla rikkaat ja köyhät.

Mutta tuliko ensin viina, sitten ylenpalttinen syöminen, sen jälkeen avioero ja sitten masennus, vai miten päin se nyt olikaan? Vaikeimmissa tapauksissa pitäisi hoitaa alkoholismia, mielenterveysongelmia, tuki- ja liikuntaelinsairauksia sekä syömisongelmia samaan aikaan. Onneksi kaikki lihavat eivät ole alkoholisteja tai päinvastoin, kaikki juopot eivät suinkaan ole lihavia. 

Mitä asiantuntijat sanovat?

Erikoislääkäri Pertti Mustajoen mukaan lihavuus johtuu AINA siitä, että kaloreiden saanti ruoasta on pitkään suurempi kuin energiankulutus. Yksinkertaista siis? Yhteiskunnassamme olosuhteet ovat viimeisen 50 vuoden aikana muuttuneet siten, että ihmisten energiankulutus on vähentynyt. Olemme siirtyneet pelloilta ja metsistä toimistoihin ja TV:n ääreen istumaan. Liikumme paikasta toiseen autolla. Eli lisää istumista. Lisäksi kappojen hyllyille on ilmestynyt ties mitä kaloripommeja, joiden pakkauskoot hiluttautuvat koko ajan vain ylöspäin. Pian keksivät kai levittää rasvaisen ruoan aromeja ympäri kauppaa tai asentaa monitorit, jossa näytetään iloisia syöpötteleviä ihmisiä! Meille on eittämättä kehittynyt rasvaisen tai makean roskaruoan syönti- ja napostelukulttuuri, jota markkinavoimat vain ruokkivat lisää. Lisäksi yksi lihavuuteen vaikuttavista tekijöistä on perheiden yhteisten aterioiden puuttuminen. Mustajoen mukaan lihavuus pystytään selittämään väestötasolla yksinomaan näillä elämäntapojen muutoksella, vaikka yksilöitten kohdalla onkin vaihtelua esim. perimän säätelemässä alttiudessa lihoa.

Mitä mieltä asiantuntijat ovat, että mitä nyt pitäisi tehdä lihavuuden ja siitä johtuvien  sairauksien hillitsemiseksi? 
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL, lanseerasi viime vuonna kansallisen lihavuusohjelman 2012-2015 lihavuuden ehkäisemiseksi ja terveyden edistämiseksi. Vähän fiinimmin ilmaistuna: “Uusi lihavuusohjelma tähtää suomalaisten ylipainokuorman keventämiseen”. Ovatko keinot kuitenkin “samat vanhat”?  Sydänliiton Marjaana Lahti-Koski on ainakin jyvällä asioista:” Väestön tietämyksen lisääminen ei yksistään riitä. Ihmiset tarvitsevat konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä lihavuuden ehkäisy tarkoittaa arjen toiminnassa ja taidoissa”. 

Mikä on oikea ruokavalio?
Kovasti näyttävät ravintoasiantuntijat kiistelevän siitä, että mikä onkaan se paras ruokavalio. Oikeastaan Suomessa on meneillään varsinainen ravitsemussota, jossa vastakkain ovat karppaajat ja heidän puolustapuhujansa vrs. “vanhan koulukunnan” edustajat eli Pekka Puska ja hänen seuraajansa. Ravitsemuskeskustelu oikein ryöpsähti valloilleen FINRISKI 2012 -tutkimusten tulosten tultua julki. Ennen kaikkea huomio kiinnittyi suomalaisten kohonneisiin kolesteroliarvoihin. Nousua oli miehillä 1,7 prosenttia ja naisilla 3,0 prosenttia, mikä on tilastollisesti merkitsevä muutos. 1%:n nousu kolesteroliarvoissa vastaa Puskan mukaan 2-3 prosentin lisäystä sydänkuolleisuudessa ja sydäninfarkteissa. Pekka Puskan mielestä luvuissa näkyy kansan siirtyminen takaisin koviin eläinrasvoihin. Hän huomauttaa, ettei kovien rasvojen käyttö ole yksin karppaajien vika. Puska kutsuu sellaista ruokavaliota, missä hiilihydraatit korvataan kovilla eläinrasvoilla suomalais-ruotsalaiseksi ilmiöksi, eikä kyse ole pelkästään karppaajista. “Ovatko Pohjois-Karjala projektin opit unohtuneet?” puolestaan kysyy THL:n tutkimusprofessori Tiina Laatikainen.

Sitä vastoin lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa blogissaan: “Lahkolaisuuteen kuuluu yksimielisyys, kun taas aito tiedemies painiskelee jatkuvien epäilyjen paineessa” ja edelleen “Kun kynsin ja hampain pidetään kiinni virallisesta ruokauskonnosta, niin ongelman ratkaisemiseksi on lääketeollisuus haistanut tässä hyvän markkinaraon”. Niinpä niin, ns. virallisen tahon toimittamassa kirjassa "Lihavuus -Ongelma ja sen hoito" (Mustajoki ym, Duodecim, 2006) todetaan, että suomalaisten ruokavalion rasvapitoisuus on viimeisen kahdenkymmennen vuoden aikana pienentynyt keskimäärin 40%:sta 33%:n, mutta väestö ei ole kuitenkaan laihtunut -pikemminkin päinvastoin. Kirjoittaja kuitenkin päättelee, että ilmeisesti muutokset rasvan saannissa eivät ole olleet vielä riittäviä, joten nykyisen suunnan pitää jatkua! Toisaalla (Duodecimin sivut) on myös arveltu, että samaan aikaan, kun ruokavalion energia- ja rasvapitoisuus on pienentynyt niin fyysinen aktiivisuus on vastaavasti vähentynyt.

Mitä karppauskirjoissa todella kerrotaan "oikeasta" ruokavaliosta? 

Ruotsalainen ravintoasiantuntija, Tri Annika Dahlqvist, joka on kirjoittanut useita karppauskirjoja, kirjoittaa nettisivuillaan näin: “Meidän tulisi syödä vähemmän hiilihydraatteja, sokeria ja tärkkelystä, koska ne kohottavat verensokeria ja insuliinia, mikä on epäterveellistä terveydellemme. Ne lisäävät tulehduksia koko kehossamme, erityisesti suonissa, valtimoissa, ja kasvattavat sydän-ja verisuonitautien riskiä. Sen sijaan meidän tulisi syödä enemmän rasvaa, minkä tulisi olla laadultaan luonnollista. Esimerkiksi voita ja kookosrasvaa. Ei elintarviketeollisuuden “keltaisia kenkäplankkeja”: margariinia (Becel, Milda, Lätta, Flora jne.), eikä myöskään omega-6-öljyjä (maissiöljy, auringonkukkaöljy, ohdakeöljy, soijaöljy jne.), koska ne todennäköisesti ovat terveydellemme haitallisia. Ennemmin tai myöhemmin.”

Eri dieettien vertailua

Antti Heikkilä muuten viittaa blogissaan tutkimukseen, joissa erilaisia ruokavalioita on vertailtu keskenään, niin että ihmisiä on seurattu jopa yhden vuoden ajan. Vertailtavia ruokavalioita olivat ns. virallinen ruokavalio (vähän rasvaa, rajoitetut kalorimäärät), Atkinsin dieetti (rajoitetusti hiilareita, ei rajoitettuja kalorimääriä) ja välimerellinen dieetti (paljon pehmeitä rasvoja ja kuitua, rajoitetut kalorit). Kun sitten oli mitattu kolesteroliarvot näiden dieettien noudattajilta (vuoden kohdalla), niin niissäpä ei olutkaan suuria eroja. Atkinsin dieetin noudattajat olivat laihtuneet eniten, mikä tietysti kiistatta osoittaa vähähilihydraattisen ruokavalion tehokkuuden. Erot olivat artikkelin kommenttien (kuten myös omasta mielestäni) kuitenkin sen verran pieniä, että tämän tutkimuksen perusteella ei voida yhtä ruokavaliota julistaa paremmaksi kuin toinen. On myös muistettava, että kovan eli tyydytteneen rasvan epäsuotuisa vaikutus veren kolesteroliarvoihin on tieteellisesti kiistatonta, kuten myös kohonneiden kolesteroliarvojen yhteys sydän- ja verisuonitauteihin. Mutta kolesterolin säätely on kaikenkaikkiaan monimutkainen prosessi. Myös kysymys oikeasta ruokavaliosta on mutkikas asia, minkä asiantuntijoiden kiistely kiistatta osoittaa. 

Toisaalta, vähähiilarisen ja paljon kovia rasvoja sisältävien dieettien pitkäaikaisempia vaikutuksia ei  tunneta riittävästi, joten tältä pohjalta minä en ainakaan lähtisi Annika Dahlqvistin ja kumppaneiden oppeja noudattamaan. Sitä paitsi voi sisältää myös paljon suolaa, mikä seikka tässä näyttää nyt kokonaan unohtuneen. Missä muuten ovat todisteet margariinin haitallisuudesta? On paljon puhuttu haitallisista transrasvoista, mutta ainakin Suomessa myynnissä olevat margariinit eivät juurikaan enää sisällä niitä. Annika Dahlqvist väittää, että margariinit on tehty palmuöljystä (pitää paikkaansa, mutta on siinä paljon muutakin!), mikä on haitallista. Kiistattomat todisteet kuitenkin puuttuvat palmuöljyn haitallisuudesta. Tässä asiassa taitaa enemmän painaa se, että palmuöljyn käytön ajatellaan olevan hyvin epäekologista.

Lopputulos on kuitenkin se -oli sitten kyse ns. perinteisestä "rasvauskonto"-dieetistä tai Antti Heikkilän Pellinkidieetistä- että ihmiset lihovat takaisin entisiin mittoihinsa (ja vielä enemmän) siirryttyään takaisin aiempaan ruokavalioonsa. Lisäksi samaan aikaan, kun asiantuntijat kiistelevät ruokavalion koostumuksesta, jää kuitenkin yksi oleellinen kysymys vähemmälle huomiolle: syömistämme ohjaava mielihalujen psykologia.