Opintotuen leikkaus – leikkaus tulevaisuudesta?

Selvitysmies, professori Roope Uusitalon esitys opintotuen uudistamisesta aiheutti voimakasta tyrmistystä ja vastustusta – syystäkin.

• Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa leikattaisiin kertarysäyksellä 25%, ja koko opintotukijärjestelmä muutettaisiin selkeästi lainapainotteiseksi.
• Valtion takaamaa lainaa voisi nostaa uudistuksen jälkeen nykyistä enemmän.
• Opintorahan maksukuukausia vähennettäisiin nykyisestä vastaamaan laskennallisia tutkintojen suoritusaikoja; esim. 300 op laajuisten yliopistotutkintojen kohdalla tämä tarkoittaisi 45 kuukautta.
• Opintorahan myöntämisen ehtoja kiristettäisiin siten, että opintojen edistymisvaatimusta nostettaisiin nykyisestä 5 opintopisteestä 6 opintopisteeseen tukikuukautta kohti. 
• Lainahyvitystä vähennettäisiin omavastuuosuuden ylittävästä lainamäärästä nykyisestä 40%:sta 30%:iin, mikäli valmistuu tavoiteajassa.
• Tavoiteopiskeluajan ylittymisestä vuodella lainahyvitys tipahtaisi 15%:iin.

Miksi nimenomaan korkeakouluopiskelijat on valittu näin rankkojen tukivähennysten kohderyhmäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kyseessä on ainoa ryhmä, jolle vastineeksi voidaan tarjota lisää valtion takaamaa lainaa tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällä tavoin voidaan perustella, ettei opiskelijan toimeentulo vähene ensinkään. Valtion lainatakaus sisältää myös sen, etteivät valmistuneet maisterit joudu koskaan maksamaan yli 4%:n korkoja opintolainastaan. Tämä tietysti tuntuu vähäpätöiseltä seikalta nykyisten nollakorkojen aikana. Lainan takaisinmaksu voi kuitenkin kestää esim. 14 vuotta – millaisia ovat korot v. 2030? Opintolainan nostaminen voidaan nähdä investointina tulevaisuuteen, koska korkeakouluopiskelijoilla on keskimääräistä parempi palkka ja pienempi työttömyysaste. Miksi laskutaitoinen opiskelijanörtti matkalla onnelaan jättäisi lainansa nostamatta? Eikö hän todellakaan ymmärrä, kuinka etuoikeutettu valtion tarjoamien etuisuuksien nauttija hän on opintotukiuudistusten jälkeenkin?

Pohditaan opintotukiuudistusta ensin valtion näkökulmasta. Kaksi edellä esitettyä kysymystä sopisi hyvin kenen tahansa hallituksen leikkauspolitiikkaa kannattavan teknokraatin puolustuslinjaukseen. Vaatiihan "valtion etu" julkisten menojen karsimista. Opintotuen leikkaus on sitäpaitsi osa hallituksen julkisten menojen sopeuttamisohjelmaa. Sipilän hallitukseen ohjelmaan keväällä 2015 oli kirjattu, että

Opintotukimenoja vähennetään vuoteen 2019 mennessä 70 miljoonalla eurolla ja pitkällä aikavälillä yhteensä 150 miljoonalla eurolla. Tämän lisäksi opintotuen indeksisidonnaisuus poistetaan.

Hallitusohjelmaan oli opintotuen säästötavoitteen lisäksi kirjattu päätös opintotuen kokonaismäärän (opintorahan, asumislisän ja opintolainan summan) nostamisesta vähintään 1100 euroon. (Tässä siis kiteytyy hallituksen kehittämis- ja uudistamishenki.) Lisäksi hallitusohjelmassa todettiin, että opintotukikuukausien määrää rajataan ja että opintotuki voi olla yksi- tai kaksiportainen.

Roope Uusitalo teki työtä opetusministerin käskystä ja hänen raporttinsa vastasi täysin opetusministerin toimeksiantoa. Jopa paremmin, koska säästöt tulevat jo aiemmin! Valtion kannalta opintotuki on helppo säästökohde. Kaikkihan tietävät, ettei opiskelijoilla tai heidän etujärjestöillään ole todellista vaikutusvaltaa vastustaa tehtyjä päätöksiä. Opiskelijat voivat toki nurista somessa, marssia Kansalaistorille "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne"-kylttejä heilutellen, tai järjestää kynttilämarssin ja viipyä sillä vaikka koko kuukauden, mutta ei se yhteiskuntaa tai sen järjestystä pahemmin huojuta. Vaan auta armias, jos ehdottaisit AKT:n työntekijöitä koskevia sopeutus- ja uudistamistoimia... Suomi vajoaisi suorastaan anarkian partaalle!

Nykyinen opintotukijärjestelmä on luotu 90-luvulla, jolloin opintorahan määrää nostettiin. Sen jälkeen ei opintotuen kokonaisrahamäärä ole juurikaan heilahdellut suuntaan tai toiseen. Ei siitäkään huolimatta, että opintotukijärjestelmää on tässä välissä rukattu vähintään 20 kertaa. Opintotukijärjestelmä oli ennen 90-lukua lainapainotteisempi. Vielä 80-luvulla korkeakouluopiskelijat nostivat surutta lainaa opintojensa rahoittamiseksi. Tähän joukkoon kuuluvatkin ne, jotka nyt julkisuudessa ihmettelevät nykyopiskelijoiden haluttomuutta nostaa lainaa. He ovat opintonsa suoritettuaan siirtyneet heti työelämään ja nostaneet siitä lähtien kuukausipalkkaa  eivätkä näe niitä muutoksia, joita yhteiskunnassa on tässä välissä tapahtunut. Yhteiskunnan epävakautta voi olla vaikea huomata, jos oma talous on turvattu.

Opiskelijoita on kuitenkin moneksi. Järkevä nuori punnitsee tarkoin, mitä alaa hän lähtee opiskelemaan ja mitkä ovat alan työnäkymät sekä odotettavissa oleva palkkakehitys. Varmoja valintoja tällä hetkellä olisi lääkäri, ekonomi ja lakimies. Mahdollisesti diplomi-insinööreilläkin on tulevaisuudessa kasvavaa kysyntää. Kauppatieteilijät ja teknologian alan opiskelijat työllistyvät todennäköisesti jo opiskeluaikoinaan. Näin he hankkivat tarvittavaa työkokemusta ja saavat valmiiksi jalkansa firmojen oven väliin. Opintotuki on tuskin silloin kynnyskysymys.

Kaikki eivät kuitenkaan vielä opiskelupaikkaa pohtiessaan oikein tiedä, mitä haluaisivat elämältään. Talousajattelukin voi tuntua vieraalta. Moni nuori kokee kuitenkin, että opiskelupaikka pitäisi valita ensisijaisesti omien mieltymysten mukaan. Kaikkia eivät kauppatieteet yksinkertaisesti nappaa – ja hyvä niin! Biotieteet voisivat kuulostaa sitävastoin houkuttelevalta. Alalla ratkotaan ihmisen terveyttä koskevia suuria kysymyksiä: etsitään uusia hoitomuotoja syöpiin, kehitetään rokotteita Zika-virusta vastaan, jne. Korviin kantautuu huhuja, että biotieteilijöiden työttömyys on kasvusuunnassa, kun yliopistotkin työllistävät yhä vähemmän, eivätkä firmat vedä. Jos työllistymisnäkymät ovat tällä hetkellä huonot, voiko nuori todella luottaa siihen, että valmistuttuaan saisi töitä? Todellinen uhkakuva on siis valmistuminen kortistoon ja vieläpä velkaantuneena. Jos tulevaisuuteen liittyvät riskit haluaa minimoida, kenties tässä tilanteessa paras vaihtoehto olisi sittenkin hankkia toisen asteen lyhytkestoisempi koulutus?

Opintotukiuudistuksen uhkakuvana on, että korkeakouluopinnot jäävät yhä useammalta kokonaan väliin. Uudistus vähentäisi etenkin työllisyystilanteeltaan epävarmojen alojen opiskelijamääriä. Toisaalta opinnot saattaisivat jäädä yhä useammilta kokonaan kesken samoista syistä johtuen. Opiskelujen lopettamistahti saattaisi kiihtyä opintojen loppuvaiheessa olevilla, eli juuri sellaisilla opiskelijoilla, jotka tietävät, etteivät pysty tavoiteajassa valmistumaan.

Syy opiskelujen viivästymiseen ei suinkaan aina ole opiskelijan laiskuus. Nykyisessä koulutusjärjestelmässä on paljon rakenteellisia pullonkauloja. Jos esimerkiksi jokin opintoihin kuuluva pakollinen kurssi jää suorittamatta opiskelijan sairastumisen takia, ja seuraava mahdollisuus suorittaa sama kurssi on vasta vuoden kuluttua, onko valmistumisen viivästyminen silloin opiskelijan omaa syytä?

Pakottamisen sijaan pitäisi mieluummin palkita. Tämä voisi tarkoittaa opintotukijärjestelmässä vaikkapa sitä, että opintojaan ripeästi suorittaneille olisi tiedossa korotettua opintorahaa tai stipedirahaa. Opintorahan lähtötasoa voitaisiin siis karsia, jos tiedossa olisi ahkerasta opiskelusta palkitseva porkkana. Opintoja hidastavia rakenteellisia tekijöitä pitäisi poistaa. Jos opiskelijalla jää kurssi väliin, niin hän voisi suorittaa sen vaikkapa verkkokurssina.

Mikä uudessa opintotukiesityksessä on eniten pielessä? Kyseessähän on hallituksen sopeuttamisohjelman mukainen leikkaus. Lisäksi se on hallituksen kannalta helppo leikkaus, kuten edellä pohjustin. Sana "uudistus" viittaa tässä yhteydessä siihen, miten opintotuki muutetaan lainapainotteiseksi. Kyse on siis rakenteellisesta uudistuksesta, jossa etusijalla ovat valtion säästötarpeet valitun hallitusohjelman mukaisesti. Järjestelmää ei edes haluta kehittää paremmaksi: sellaiseksi, jossa aidosti tarjottaisiin myös porkkanaa ahkerille opiskelijoille. Päinvastoin opintorahan tukiehtoja kiristetään. Ajatuksena siis on, että opiskelijat pakotettuina suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Onko mitään takeita, että näin todella tapahtuisi?

Tämänhetkisessä opintotukiuudistuksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa on jäänyt sivuosaan se, että tulorajoja ei olla muuttamassa. Opiskelija voi edelleen valita lainan sijaan työnteon opiskelujensa rahoittamiseksi. Opintorahan takaisinmaksurumba siis jatkuu entisellään ja kenties kiihtyy. Paljonko tämäntyyppinen byrokratia maksaa? Paljonko valtio säästäisi laittamalla sille stopin? Suomessa on vaikea sulattaa ajatusta, että opintoraha olisi sidottu pelkästään opintomenestykseen, eikä opiskelijan opiskelun ohessa tekemään työhön ja siitä saatuun palkkaan. Perustulo voisi olla ratkaisu opintojen rahoitukseen. Kannatan opiskelijoiden ottamista perustulokokeiluun – unohdetaan se opintotukiuudistus!

Pyhän lehmän muutosvastarinta

Sen jälkeen, kun Helsingin yliopisto ilmoitti konkreettisesti valtionrahoituksesta johtuvien henkilövähennysten kokonaisluvun (=980), on sosiaalisessa mediassa käyty vilkasta keskustelua koulutusleikkausten puolesta ja vastaan. Asiasta julkisuudessa ääntä pitänyt ryhmä on jakautunut kahteen leiriin: "äärioikeistolaiset uusiliberalistit" ja "jälkikeynesiläisyyttä kannattavat vasemmistolaiset".

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki Juha Sipilän johtaman hallituksen leikkauspolitiikan kannattajat, nämä "köyhien kurittajat". Jälkimmäiseen ryhmään voidaan laskea kuuluvaksi kaikki "elvytystä kannattavat" yliopistohumanistit, joka jakavat sosiaalisessa mediassa pelkkää propagandaa omien aatteidensa puolesta. Toisin sanoen nämä kaikki hallituksen kimpussa pörräävät kiukkuiset herhiläiset. Omaan rakkaaseen mehiläispesään on tökätty kepillä ja siitäkös kauhea pörinä!

Nämä kaksi ylläolevaa ryhmää eivät suinkaan ole minun keksimiäni, vaan ne esitteli verkossa talousasioihin keskittynyttä asiatekstiä jakava Talouden tulkki. Kyseinen taho laittoi kuluneella viikolla kehiin sosiaalisessa mediassa paljon jaetun kuvaajan (kts. alla) ja kirjoitti siihen saatteeksi:

"2000-luvulla valtionrahoitus yliopistoille on kaksinkertaistunut. Siihen nähden tulevat leikkaukset ovat maltillisia ja rahoituksen taso säilyy korkeampana kuin koskaan ennen 2010-lukua."

Samoilla linjoilla yliopistoon kohdistuvista leikkauksista ja niiden vastenmielisestä tekemisestä, mutta kuitenkin "kohtuullisuudesta", on Juha Sipilä, joka pääministerin haastattelutunnilla totesi:

"Jos katsotaan yliopistoleikkauksia, niin ei tässä kovin montaa vuotta palata taaksepäin rahoituksen tasossa."

Nyt voin kuvitella, miten tässä kohdin kaikki uusliberalistit nyökyttelevät päätään. Tähän Sipilän esittämään lopputulokseen tietysti päätyy, jos kuuntelee Sipilän perusteluja omille toimilleen ja sen lisäksi tuijottaa yllä olevaa kuvaajaa. Myös Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Pekka Mattila heitti lisää löylyä kiukaalle toteamalla Talouselämässä:

"Koulutuksesta leikkaaminen ei ole koskaan fiksua. Mutta kun kaikesta leikataan, on kohtuutonta olettaa yliopiston olevan pyhä lehmä, joka voi jatkaa kuten aina ennenkin. Yliopistojen rahoitus ei ole 2000-luvulla ainakaan vähentynyt."

Valitettavasti yllä oleva oletus rahoituksen tasosta on vain yksi ja kenties ainoa totuus niille, jotka eivät haluakaan raapia pintaa syvemmältä. Haluaisin kuitenkin valaista myös toista näkökulmaa. Tässä Professoriliiton jakama "vastakuvaaja" edelliselle, jossa päädytään paljon alempiin suhteutettuihin rahoitustasoihin.:

Harri Waltari selventää yo. kuvaajaa Professoriliiton Facebook-sivuilla näin:

"Ensimmäinen käyrä esittää ihan puhdasta budjettimomentin kokoa, joka on kasvanut 1,0 miljardista 1,8 miljardiin, kuten julkisuudessakin on sanottu. Toisessa käyrässä on huomioitu arvonlisäveron erilainen käsittely tilivirastojen ja nykymuotoisten yliopistojen välillä. Kolmannessa on huomoitu budjetin rakenteen muutokset, poistettu kertaluonteiset pääomituserät ja huomioitu työnantajan työttömyysvakuutusmaksun muutokset. Viimeisessä käyrässä on laskettu inflaatiokorjaus yliopistolain mukaisen yliopistoindeksin mukaan (vuodelle 2016 indeksi oletettu samaksi kuin 2015). Inflaatiokorjatusti yliopistojen määrärahat ovat ensi vuonna pienimmällä tasollaan sitten vuoden 2002. 

Jos tuntuu siltä, että tilanne yliopistoissa on heikompi kuin aikoihin, sille tunteelle on myös perusteet."

Kuvaaja voisi olla selkeämpi. Jos kuitenkin huomioidaan indeksikorjaukset, inflaation vaikutus jne., niin lopputuloksena olisi vuoden 2002 valtionrahoituksen taso, on tämä kyllä melkoinen harppaus ajassa taaksepäin. Neljätoista vuotta ei ole sama kuin "muutama vuosi" ottaen huomioon, että siihen väliin mahtuu myös monta Nokia-vetoista nousukauden lihavaa vuotta.

Omat kontaktini Helsingin yliopiston tutkimusosastolla myös vahvistavat, että kasvanut valtionrahoitus, joka yliopistoille on jaettu, ei ole tihkunut tutkimuspuolelle. 

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin valtiontuki on jakautunut yliopistojen sisällä. Onko kaikki kasvanut valtiontuki mennyt vain paisuneen hallinnon ja alati kasvaneiden kiinteistökulujen piikkiin? Mikä on tämän jälkeen itse ydintoimintaan, eli koulutukseen ja tutkimukseen ohjattujen valtiontukien osuus? 

Annetaan siis ymmärtää, että Suomessa on panostettu reippaasti koulutukseen ja tutkimukseen 2000-luvulla, mitä taustaa vasten nyt tehtävät leikkaukset eivät järjestelmää horjuttaisi, vaan sysäisivät yliopistot uudistusten tielle periaatteella "löysät pois".

Näin Juha Sipilä totesi pääministerin haastattelutunnilla:

"Silloin, kun rahoitusta joudutaan leikkaamaan  –olen sen niin monta kertaa nähnyt niin suurissa kuin pienemmissäkin yhteisöissä –luovuus pääsee kukoistamaan ja löydetään uusiutumisen tien kautta jopa parempi lopputulos kuin siinä tilanteessa, kun rahaa oli käytössä enemmän."

Miksi Juha Sipilän ajatuksia ei todellisuudessa voi yleistää yliopistoihin? Muun muuassa siksi, että yliopisto ei ole yritys, jossa kaikki toimisivat "yhteisen hyvän puolesta". Tämä pätee erityisesti tutkimuspuolella, jossa tutkimusryhmät saattavat toimia itsenäisinä yksikköinä. Kullakin ryhmällä on omat tutkimusprojektinsa, oma rahoituksensa ja yhteistyökumppaninsa yliopiston ulkopuolelta. Alkavatko tutkijat siis puhaltaa yhteen hiileen, jos perusrahoitus vähenee? Eivät ala. Rivit vain harvenevat, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimusta tehdään entistä vähemmän.

Mistä yliopistolla toimivan tutkimusryhmän rahoitus todellisuudessa koostuu? Otetaan esimerkki Helsingin yliopistosta, lääketieteellisestä tiedekunnasta. Yliopisto tarjoaa tutkimusryhmän toiminnalle tarvittavat laboratorio- ja toimistotilat. Ryhmänjohtaja, joka voi olla professori tai dosentti, maksaa kaikesta omalle tutkimukselleen hankkimastaan rahoituksesta (ulkopuolinen kilpailtu rahoitus) 15% yliopistolle vastikkeena käyttämistään tiloista, hallinnollisista tai muista tukipalveluista. Paljon jää silti hallinnollista työtä itse ryhmänjohtajan kontolle.

Entäpä sitten se kuuluisa "valtion leipä"? Jos dosentti ei ole työsuhteessa yliopistoon, eli hän ei toimi esim. yliopistolehtorina opetustehtävissä tai nauti Suomen Akatemian rahoittamasta akatemiatutkijan pestistä, hänen tulee itse hankkia oma sekä tutkimusryhmänsä muiden jäsenten palkkaus (tai veroton apurahamuotoinen korvaus työstä). Hän myös hankkii rahoituksen omassa laboratoriossaan käytettäville uusille pienlaitteille (sentrifuugit ym.) ja maksaa niiden huollon. Nämä laitteet tulee kirjata kuitenkin yliopiston laiterekisteriin. Toisin sanoen, ne ovat yliopiston omaisuutta tästä eteenpäin. Lääketieteellisen tiedekunnan ollessa kyseessä tulee tiedekunnan puolesta toki rahoitus suuremille, yhteiskäytössä oleville mittauslaitteistoille. On perustettu myös erinäisiä maksullisia mittaus- ja analyysipalveluita tarjoavia keskusyksikköjä (core facility), jotka mahdollistavat esim. biologisten näytteiden genominlaajuisen tutkimuksen. Lisäksi voidaan järjestää yhteisiä saman aihepiirin seminaareja ym. Mainitsemani asiat ovatkin yksi suurimmista toiminnan keskittämisen eduista.

Jos tutkimusryhmät kuitenkin lähtökohtaisesti kilpailevat samoista rahoituksista ja niillä on selkeästi erilliset tukimusintressit, niin miten niiden voisi kuvitella toimivan jatkossakaan kiinteästi yhdessä? Miksi ne alkaisivat ajatella "yliopiston parasta", jos laitos koetaan enemmän riistäväksi kuin kannustavaksi tahoksi?

Miten innovaatioiden määrä ylipäänsä lisääntyisi, jos henkilötyövuodet vähentyvät? Erityisesti lääketieteellisen tutkimuksen puolella tehdään edelleen paljon käsin töitä laboratorioissa. Robotiikalla tietysti voidaan nopeuttaa tiettyjä näytteenkäsittelyn vaiheita. Robotiikkaan siirtyminen kuitenkin on kallista ja vähenevillä resursseilla tuskin mahdollista suuremmassa mittakaavassa. Tiettyjä tutkimusvaiheita ei yksinkertaisesti edes voi nopeuttaa, kuten esim. aikapisteisiin sidotut solukokeet. Näytteenkeräys voi muodostaa pullonkaulan – hidastavan tekijän – tietyille tutkimushankkeille. Olisi siis ymmärrettävä, että on olemassa luonteeltaan hidasta tutkimustyötä, missä henkilötyövuosista nipistäminen ei todellakaan lisää laatua tai julkaisunopeutta.

Miksi nyt tehtävät koulutusleikkaukset ovat väärää politiikkaa?

Erityisesti siksi, että nykyisestä koulutus- ja tiedepolitiikasta puuttuvat tulevaisuuden visiot. Rakenteellisten uudistusten sijaan juustohöylätään kaikilta, eli myös parhailta otetaan pois. Muun muassa emerituskansleri Kari Raivio on todennut julkisuudessa, että tällainen politiikka johtaa ennenkaikkea lattean ja keskinkertaisen tutkimuksen tekoon.

Yliopistojen hallintoa pidetään yleisesti kankeana ja ylisuurena. Käsittääkseni ongelma on kuitenkin byrokratian suuressa määrässä. Sihteerien poispotkiminen ja hallinnollisten tehtävien sysääminen enenevässä määrin tutkimusryhmien niskaan ilman todellista byrokratian vähentämistä tai toimintatapojen kehittämistä ei edistä itse pääasiaa: tutkimuksen ja koulutuksen kehittämistä.

Jostain kummasta on julkisuuteen pesitynyt käsitys yliopistotutkijoiden tehottomuudesta. Tietynlaista tehottomuutta tietysti luo järjestelmä itsessään. Jos tutkijoilla on vastuullaan liikaa esim. hallinnollista työtä, siihen käytetty aika on pois itse ydintoiminnasta – tutkimuksesta. Entä väittämä, että tutkijamateriaali itsessään olisi huonoa? Markkinavoimien sokaisema professori Pekka Mattila ainakin laukoo käsityksensä suoraan:

"Meillä on ihan liikaa tutkijoita, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä uraa ulkomailla."

Minun on vaikea kuvitella, keihin hän viittaa. Itse olen havainnut lähinnä päinvastaista. Tutkimusrahoitusta on Suomessa kohdennettu yhä enenevässä määriin kilpailtuun rahoitukseen perusrahoituksen sijaan. Prjojektit pyörivät tämän ulkopuolisen, kilpaillun rahoituksen turvin. Tämä tarkoittaa, että tutkijat tekevät vain sellaista tutkimusta, josta maksetaan.

Koveneva kilpailu näkyy mm. siinä, että rahoitusta on entistä vaikeampi saada edes kansainvälisesti jo vertaisarvioidulle tutkimukselle. Rahoitusta ei siis ole riittävästi tarjolla kaiken laadukkaan tutkimuksen tekoon. Paljon hyviä ideoita ja potentiaalia valuu hukkaan. Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, että Suomessa voisi ylipäätänsä olla olemassa väitetynlaisia "kansallisen tason tutkijoita".


Yhdyn lopuksi myös EK:n hallituksen puheenjohtajan Matti Alahuhdan ajatuksiin (Ylen ykkösaamu, 30.1.2016):

"Koulutus on meidän pääoma ja vahvuus, jonka edelleen kehittämisestä meidän tulee koko ajan pitää huolta."

"Ymmärrän, että vaikeina aikoina tehdään pikkuisen säätöä, mutta en olisi nähnyt näin merkittäviä leikkauksia mielelläni."

"Toivottavasti päästään seuraavalle askeleelle yliopistoverkostomallin kehittämisessä. Otetaan selkeä tähtäyspiste 10 tai 15 vuoden päähän ja hahmotellaan millainen yliopistoverkoston laajuus sillä ajankohtana tulisi olla. OKM:llä on kaikki mahdollisuudet ja valmiudet valmistaa paras mahdollinen ja joustavin reitti sinne kohti tavoitetilaa. Silloin vältyttäisiin juustohöylämäisiltä leikkauksilta."

"14 (yliopistoa) on tosi paljon näin pieneen maahan. Pitäisi myös miettiä ovatko kaikki yliopistot koulutukseen ja tutkimukseen keskittyviä, vai olisiko kahdenlaisia yliopistoja niinkuin Yhdysvalloissa."

Sivistysvaltion nousu ja tuho?

Jatkan omaa kampanjointiani vapaan tieteen puolesta. Vapaalla tieteellä tarkoitan sellaista tutkimusta, joka on ei-kaupallista ja poliittisen ohjauksen ulkopuolella. Miksi tutkimuksen teko julkisen rahoituksen tuella on tärkeää? Hyvä esimerkki löytyy lääketeollisuudesta. Muun muassa Britanniassa on käyty vilkasta keskustelua siitä, miten nykyiset säädökset mahdollistavat tuloksiltaan negatiivisten kliinisten tutkimusten pimittämisen niin, että useimmiten vain lääkefirmoille suotuisat, lääkeaineiden tehokkuutta korostavat tutkimukset julkaistaan. Julkaisemisen vääristymisestä ('publication bias') voi pahimmillaan seurata tehottomien lääkeaineiden markkinointia ja se ettei lääkeaineiden kaikkia epäedullisia vaikutuksia riittävästi ymmärretä. Yksityisellä rahoituksella pyörivä tutkimus palvelee ensisijaisesti yritysten omia taloudellisia etuja. Myös yritysten tutkijat toimivat työnantajansa piikkiin eikä heidän henkilökohtainen rahoituksensa tai arvostuksensa ole kiinni julkaisujen määrästä. Sen sijaan julkisella rahoituksella tuetulta tutkimukselta voidaan lähtökohtaisesti vaatia enemmän avoimmuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mitä tarkoittaa tieteen poliittinen ohjaus? Ääriesimerkki poliittisesta ohjauksesta löytyy Turkista, jossa aivan hiljattain pidätettiin 27 rauhan puolesta vedonnutta tutkijaa. He kuuluivat niiden tuhannen intellektuellin joukkoon, jotka olivat arvostelleet sotilastoimia ja ulkonaliikkumiskieltoja Kaakkois-Turkin kurdialueilla, joilla satoja ihmisiä on kuollut levottomuuksien pahennuttua. Turkissa on vallalla sellainen politiikka, missä kaikki hallituksen ideologialle vastakkaiset mielipiteet tukahdutetaan. Nyt joku voisi helposti ajatella, että samaa ei voi tapahtua Suomessa. Väärin!

Esimerkkejä äärimmilleen viedystä poliittiseta ohjauksesta löytyy myös länsimaista. Kanadassa Stephen Harperin johtamasta konservatiivihallituksesta on myöhemmin todettu, että "Hallitus ei ollut kovinkaan kiinnostunut tutkitusta tiedosta. He tekivät politiikkaa tehdäkseen tietoa, ei niinkään tietoon pohjautuvaa politiikkaa." Toisin sanoen Kanadassa harjoitettiin aivan lähimenneisyydessä tieteenvastaista politiikkaa, jolle luonteenomaista oli mittavat leikkaukset tiederahoituksesta. Kanadassa leikattiin konservatiivihallitusten aikana, vuosina 2007-2015, lähes 8% valtion tiedebudjetista. Harperin hallitus myös asetti virkamiehiä tarkastamaan valmisteilla olevia tieteellisiä julkaisuja. Mikäli julkaisulla olisi ollut mahdollisia vaikutuksia hallituksen harjoittamaan politiikkaan, evättiin tutkijoilta julkaiseminen kokonaan. Tieteen julkaisemisvapautta kontrolloiva politiikka koski ainakin Kanadan kalastus- ja valtameriosaston toimialaan liittyvää valtion rahoittamaa tutkimusta. Lisäksi konservatiivien "käskytys- ja kontrollointipolitiikka" johti siihen, että valtiolla työskentelevien tutkijoiden piti hakea virallinen lupa lehdistölle puhumiseen. Aivan aiheellisesti akateeminen maailma alkoi syyttää hallitusta demokratian ja sananvapauden polkemisesta.

Valitettavasti olemme Suomessa kulkemassa Kanadan viitoittamaa tietä, mitä tulee nykyiseen hallituspolitiikkaan. Tosin Kanadassa politiikka on tuoreen pääministerin, Justin Trudeaun, myötä muuttunut tiedemyönteiseksi. Sen sijaan me Suomessa harhailemme edelleenkin vuodesta 2009 alkaneella sivistystä ja tutkitun tiedon merkitystä vähättelevällä linjalla. Vuoden 2009 yliopistouudistuksen myötä yliopistolaitoksen autonomiaa laajennettiin, mikä on hyvä asia, vai kuinka? Palautetaanpa mieliin, miten entinen pääministerimme Jyrki Katainen hehkutti yliopistouudistusta:  

”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Kuinkas sitten kävikään? Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa niin, että ensimmäisessä vaiheessa yliopistovirat lakkautettiin ja tilalle tulivat työsuhteet. Käynnistyi myös yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten aalto, jolle ei vieläkään näy loppua. Päinvastoin – tahti vain kiihtyy. Yliopistoja alettiin johtaa yritysmaailman mallien mukaisesti, minkä seurauksena yliopistojen hallituksiin istutettiin elinkeinoelämän edustajia. Samalla tieteellistä edustusta vähennettiin. Uuden hallintomallin myötä tiedonkulku ylimmältä johdolta professorien suuntaan alkoi heiketä. Professorit alkoivat tuntea jääneensä paitsioon päätöksenteossa. Jo vuonna 2010 yliopistoille yhteisiä huolenaiheita olivat muun muassa akateemisen vapauden puute, pätkätyöläisten asema ja lisääntynyt byrokratia. Kaikki tämä johti yleisen työilmapiirin kiristymiseen, ja yliopistojen houkuttelevuus työpaikkana alkoi laskea kuin lehmänhäntä.

Mihin olemme matkalla nyt? Yliopistojen autonomia ei päde kahdessa asiassa: rahoituksessa ja koulutusoikeuksien myöntämisessä. Nykyinen hallitus on insinööri Sipilän johdolla kiristänyt tieteen poliittista ohjausta erityisesti rahahanojen kautta. Perusrahoitusta on vähennetty ja samalla rahoitusta on kohdennettu kilpailutettuun rahoitukseen, mm. hallituksen määrittelemiin kärkihankkeisiin. Hallitus haluaa tällä tavoin ohjailla tieteenteon suuntaa. Sen sijaan koulutusoikeuksiin ei ole puututttu. Tätä ihmettelee emerituskansleri Kari Raivio:

”Miksi ministeriö myöntää niin monelle korkeakoululle oikeudet myöntää samoja tutkintoja? Opetusministeri sanoo haluavansa uudistuksia. Hänen pitäisi tehdä niitä. Nyt ministeriö antaa hajaannuksen jatkua ja vie loputkin rahat.”

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen vastasi kyseiseen kritiikkiin Ylen Ykkösaamussa (la 22.1. 2016) kertomalla, että uudistusten ohjausta on luvassa korkeakoulujen tulossopimusneuvottelukierroksilla. Tähän liittyen ministeri kertoi pyytäneensä korkeakouluilta ehdotuksia "selkeämmästä työnjaosta, vahvemmista osaamiskeskittymistä, vahvemmasta profiloitumiseta, poisvalinnoista ja rakenteellisesta kehittämisestä."

Raivio kuitenkin teilaa yliopistojen sisältä kumpuavat uudistusehdotukset: 

"Yliopistot eivät itse karsi päällekkäisyyksiä, koska niiden rahoitus riippuu tutkinnoista. Muutoinkin yliopistojen uudistaminen on yhtä vaikeaa kuin hautausmaan siirtäminen. Sisäpuolelta ei kannata odottaa mitään apua."

Opetusministeri näkee korkeakoulujen suurinpana ongelmana ( koulutuksen päällekkäisyyksien sijaan) tutkimuksen keskittymisen liian pieniin yksiköihin. Tästä asiasta Raivio on samaa mieltä:

"Tutkimukset osoittavat, että tulokset ovat sitä huonompia, mitä pienempi yksikkö on. Olisi tärkeää, että yliopistoihin muodostuisi tutkijayhteisöjä, joissa voisi vaihtaa ajatuksia. Meillä on liikaa yhden professorin laitoksia."

Nähtäväksi jää, mihin tilaan yliopistolaitos ajetaan mittavien irtisanomisten myötä. Miten käy vapaan perustutkimuksen ja koulutuksen laadun?

Tähän kommentoisin itse, että Työterveyslaitoksella toimi vielä hiljattain emerituskansleri Raivion kuivailema "ihanteellinen" tutkimusosasto/yksikkö, johon kuului kolme tutkimusprofessoria, joukko vanhempia tutkijoita (dosentit/dosenttitasoiset) sekä erikoistutkijoita (väitelleitä tutkijoita) ja väitöskirjatyöntekijöitä. Oli myös laboratoriohenkilökuntaa riittävästi tutkijoiden apuna sekä yksi hallinnollisiin tehtäviin erikoistunut erikoistutkija. Yhteensä henkilökuntaa oli n. 50-60 henkeä. Joukossamme oli myös lahjakkaita ulkomaalaisia tutkijoita. EU-rahoitteisia projekteja oli useita, samoin muuta ulkopuolista rahoitusta. Valtion palkasta nauttivat lähinnä tutkimusprofessorit, dosentit ja muut kymmenkunta (tai enemmän) vuotta töissä olleet laboratoriomestarit. Valtion palkkarahat, tutkimuslaitebudjetti ja kiinteistöjen kuluista huolehtiminen merkitsivät tutkimustyölle jatkuvuutta. Tällöin tutkimusprofessorit ja dosentit saattoivat keskittyä itse tutkimuksen tekoon ja projektirahoituksen hankintaan. Teimme kansainvälistä yhteistyötä, ja toisaalta Suomen sisällä olimme mukana eräissä merkittävissä tutkimuskonsortioissa. Teimme monialaista ja monitieteellistä tutkimustyötä.

Yksikkömme kuitenkin lopetettiin valtion Työterveyslaitokseen kohdistamien valtionavun leikkausten seurauksena. Emme enää palvelleet laitoksen uuden johdon mielestä riittävän hyvin uudistuneen laitoksen strategiaa, jossa pääpaino siirrettiin tutkimuksesta palvelutoimintaan. Lisäksi tutkimusosaston ylläpitäminen tuli johdon mielestä liian kalliiksi, ulkopuolisen rahoituksen suhteellisen suuresta määrästä huolimatta. Voisiko entisen Työterveyslaitoksen tutkimuksen kärkiyksikön nostaa kuitenkin malliesimerkiksi ideaalisesta tutkimusyksiköstä? Eipä tietenkään, koska ko. yksikköä ei ole enää olemassakaan ensi kesän jälkeen. Jos ei ole muuta pielessä, niin sitten tiukkoihin strategisiin raameihin "epäsopiva" tutkimustyö – tutkimuksen laatu ja kansainvälinen arvostus ovat silloin toissijaisia tekijöitä. Nostaisin hajoitetun yksikkömme kuitenkin malliesimerkiksi Suomen epäonnistuneesta tutkimuspolitiikasta.

Tämän esimerkin valossa en usko yliopistojenkaan uudistusten johtavan mihinkään parempaan niin kauan kuin vallalla on nykyinen "hajoita ja hallitse" -politiikka. Yksi suurimmista ongelmista on liian pitkälle viety aluepolitiikka, minkä seurauksena korkeakoulujen perusrahoitus sirpaloituu liian monen yksikön kesken. Opetusministeri uskoo hallinnollisiin uudistuksiin, missä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen hallintoja yhdistetään. Kysessä on ns. duaalimalli, joka toisi hänen mukaansa lisää tarvittavia säästöjä. Entinen Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettiläs, nykyinen Aalto-yliopiston luennoitsija, Bruce Oreck on todennut Suomen nykymenosta: "Tarvitsemme radikaalia ajatusmaailman muuttumista uudistusten toteuttamiseksi, pienet asteittaiset muutokset eivät johda parhaaseen lopputulokseen".

Politiikan suunnan olisi muututtava  takaisin tutkimusmyönteiseksi. Perustutkimuksen tulee antaa ohjata itse itseään, ei sitä voi ohjailla ulkoapäin, elinkeinoelämän vinkkelistä käsin.Voisimme ottaa mallia Kanadasta, jossa akateemiset joukot itse ryhmittyivät ja alkoivat voimakkaammin vastustaa vallalla ollutta politiikkaa. Akateemisten äänitorvena alkoi toimia "Academic matters"-verkkolehti. Tällä foorumilla esitettiin peittelemätöntä kritiikkiä hallituspolitiikkaa kohtaan. Tässä siis yksi esimerkki siitä, mitä me tutkijat, yliopistolehtorit ja muut tieteen ja koulutuksen tulevaisuudesta kiinnostuneet ihmiset voisimme tehdä. Peräänkuulutan ennen kaikkea kärkkäämpää kritiikkiä jotavilta tieteentekijöiltämme epämääräisen hymistelyn sijaan!

Koulutus, tutkimus ja sivistys ovat nykyisen demokraattisen järjestelmämme peruspilarit. Emmehän salli elinkeinoelämän ottavan yliopistoja ohjaukseensa?

Onko korkeakoulutettujen työttömyys todellinen ongelma?

Tohtoreiden työttömyys kuohuttaa tunteita. Helsingin yliopiston professori Göte Nyman sai somessa 2.1. liikkeelle vilkkaan keskusteluryöpyn kirjoittaessaan Hesarissa otsikolla "Työttömät tohtorit ovat kansallinen häpeä". Nyman kirjoittaa: 

"Olisi viisasta seurata ja hoitaa näin suurta tohtorityöttömyyttä kansallisena ongelmana erityistoimin, sillä tohtorit edustavat juuri sitä tietämystä ja osaamista, joka luo edellytyksiä uudelle työlle Suomessa."

Nyman tuo esille esimerkkinä erityistoimista Salon Nokian kännykkätehtaan irtisanomisten yhteydessä perustetun Bridge-ohjelman. Kyseessähän on erittäin onnistunut yrittäjyysohjelma, jonka tuloksia on hehkutettu myös kansainvälisissä lehdistöissä.

Nyman onnistui kuitenkin kirjoituksillaan närkästyttämään ihmiset. Erityisesti Nymanin toteamusta "tohtorit luovat edellytykset uudelle työlle Suomessa" kritisoitiin jälkikäteen. Kauppatieteiden tohtori Miia Kosonen kirjoittaa Hesarin vastineessaan näin:  

"Jos tohtorit ovat tässä (uuden työn luomisessa) ammattilaisia, miksi emme ole onnistuneet luomaan enempää paikkoja omalle työllemme? Selvästikin tarvitsemme myös sellaista osaamista, johon tohtorikoulutus ei ole antanut riittävästi valmiuksia."

"Useista tohtoreiden työttömyyteen liittyvistä puheenvuoroista on havaittavissa, että korkeimmin koulutetuille oletetaan automaattisesti löytyvän valmiita työpaikkoja ikään kuin palkkioksi vuosikausien ponnistelusta. Kysynkin, kuinka valmiita tutkijat ja professorit ovat tarttumaan toimeen itse?"

Kososen – joka itse on perustanut työttömille tohtoreille suunnatun Tohtoriverkoston – viesti on selvä: tohtorien tulisi ottaa itse suurempi vastuu omasta työllistämisestään  ja verkostoitua yli koulutusrajojen.

Kosonen kirjoittaa: "Verkostoille rakentuvassa maailmassa virallisia toimenpideohjelmia tärkeämpää onkin luoda foorumeita, joilla eri elämäntilanteissa olevat ihmiset voivat suoraan kohdata ja yhdistää osaamistaan"

Tohtorien työllistämiseksi ei toistaiseksi (?) ole tehty yhtäkään ns. virallista toimenpideohjelmaa, joten tällaisten ohjelmien tuloksista ei siis voi myöskään vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Oma vastineeni Kososelle ja muille on, että tohtorikoulutus ei todellakaan anna valmiuksia yrittäjyyteen riittävästi. Näin on tilanne erityisesti biotieteiden alalla ja kenties se onkin yksi syy (muttei suinkaan ainoa), miksi työttömien tohtoreiden joukossa on eniten biologeja ja biokemistejä. Yrittäjyyden vähyys onkin mielestäni yksi tärkeimmistä rakenteellisen työttömyyden ongelman syistä.

Nyt ihmettelen tovin, mitä mieltä kansa on tohtorien työttömyysongelmasta.

Mikäli "kansan ääntä" kuuntelee, niin tohtorien työttömyys ei ole asia, joka vaatisi erityishuomiota. Nyt teen tässä yhteydessä oletuksen, että kommentit Nymanin kirjoitukseen (iltaan mennessä HS:n sivulla niitä oli 197) edustaa pientä otosta kansan todellisesta mielipiteestä.

Hyvin monissa kommenteissa tulee esiin näkökanta, etteivät tohtorit tarvitse mitään erityiskohtelua ja että ratkaisu tähän työttömyysongelmaan on se, että koulutetaan vähemmän tohtoreita. Tästä voisi päätellä, että kansan mielestä ylikoulutus tai tohtoreitten "liukuhihnakoulutus" ovat ongelman ydin, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Konsensus tässä asiassa on suorastaan ylitsevuotava.

Tässä poimintoja:

"Voisiko harkita myös tarjonnan vähentämistä? Tohtoreita koulutetaan järkyttävän paljon ja samalla vaatimustaso vaikuttaa alentuneen. Korkeakouluilla on tähän looginen syy: tohtorintutkinnoista saa OKM:ltä hyvät rahat. Silti tohtorien ylituotanto ei välttämättä ole järkevää yhteiskunnan kannalta."

"Vuosia on tiedetty, että julkisen sektorin , valtion - ja kunnien rahoitus- tulopohja on ollut velkavetoista, mttta Yliopistoissa on siitä huolimatta jatkettu rekrytointitarpeeseen perustamatonta, ns. volyymi tohtori koulutusta, jotta Yliopistojen opetuksen- tutkimuksen rahoitus olisi ikäänkuin turvattua."

"Tohtoreista on tullut 2010-luvun muna- ja voivuori, joiden tuotantoa ei (haluta) saada kuriin. Tohtorituotanto maksaa paljon rahaa, ja tuloksena saadaan inhimillisesti ja rahallisesti paljon maksava ongelma tohtorien työllistämisen suhteen."
   
 Nyman itse toteaa kirjoituksensa lopussa:

"Onnetonta on, että tohtorien työttömyys on tulosta korkeakoulupolitiikan karmeasta epäonnistumisesta ja se olisi voitu hyvinkin välttää".

Samantyyppinen ajatus tulee esille Twitter-keskusteluista: "Muutospaine koulutusjärjestelmään, ei syyllistämistä tohtoriksi kouluttautuneille"

Nymanin kirjoituksen kommenteista poimittuja vastakkaisia ajatuksia:

"Puhe ylikoulutuksesta perustuu vääränlaiseen ajatukseen työpaikkojen rajallisuudesta" 

"Jokaisen maan tulevaisuus rakennetaan pohjimmiltaan perustutkimuksella. Tohtoreita ei meillä ole liikaa, vaan perustutkimusrahoitusta pitää lisätä. Nähtäväksi jää, onko Suomi pohjimmiltaan maa, jossa tätä ei ymmärretä."

"Suomen innovaatiot tulevat korkeakouluista, niissä rakennetusta osaamispääomasta. Ja Nokia on tästä täydellinen esimerkki. Suomi ei olisi koskaan saavuttanut sitä tieteellisteknistä asemaa maailmalla joka meillä oli, ilman panostusta korkeakouluihin."  

Onko tohtorien työttömyysongelma todellinen ja jollain tapaa erityinen verrattuna muuhun työttömyyteen? Akavan sivuilla todetaan näin:  

"Korkeakoulutettujen työttömyys on kasvanut lähes 2,5-kertaisesti eli noin 150 prosenttia vuodesta 2008 alkaen. Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreiden tilastojen mukaan lokakuun 2015 lopussa työttömänä oli 47 000 korkeakoulutettua". 

Ongelma on siis todellinen, ja jotain erityistä vinoumaa yhteiskunnassamme on tapahtumassa, jos korkeakoulutettujen ihmisten työttömyys on laskukauden aikana kasvanut nopeammin kuin alemmin koulutettujen. Näin siis Suomessa, joka aiemmin oli tunnettu korkeasta koulutustasostaan ja olimme jopa ylpeitä siitä.

Akavan Heikki Taulu kirjoittaa: "Yllättäen pitkäaikaistyöttömyys on yleisempää kaikkein korkeimmin koulutettujen työttömien keskuudessa. Tutkija-asteen tutkinnon suorittaneista työttömistä on tuoreimman tiedon mukaan pitkäaikaistyöttömiä jo tyrmäävät 40 prosenttia."  

Toisin sanoen korkeakoulutettujen keskuudessa pitkäaikaistyöttömyys on kohdannut etenkin tohtoreita. Onko siis tohtorien omaa syytä se, etteivät ole pystyneet itseään työllistämään? Ovatko muut korkeakoulutetut parempia itsensä työllistäjiä?

On ilmeistä, että näin suuri työttömyyden nousu lyhyessä ajassa (vrt. muihin koulutusasteisiin) on indikaatio selkeästä rakenteellisesta ongelmasta. Tohtorikoulutuksen saaneet ovat päteviä erityisesti tutkijoina ja asiantuntijoina. Tutkijaksi ei pätevöidytä alemmilta koulutustasoilta. Onko siis kysessä ylitarjonta (kuten kansa näyttää ajattelevan), vai mitkä ovat todelliset työllistymisen esteet?

Professori Maarit Valo on Professoriliiton sivuilla kirjoittanut asiasta näin: 

"Ongelmaa (tohtoreiden työttömyys) ei pidä ratkaista väestön koulutustasoa madaltamalla eli niin, että tohtorikoulutuksen määrää supistettaisiin. Jos Suomi aikoo menestyä globaalissa kilpailussa korkean koulutuksen ja vahvan osaamisen turvin, se tarvitsee tohtorinsa. Eikä meillä pitäisi olla varaa hukata yhdenkään asiantuntijan työpanosta."

Myös Acatiimissa (joka on professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti) ollaan samoilla linjoilla:

"Koulutusmäärien vähentämistä kannattaa tarkastella myös tulevaisuuden valossa. Lähivuosien ja vuosikymmenten monimutkaiset, maailmanlaajuiset ja paikalliset ongelmat lisäävät tutkitun tiedon kysyntää".

Acatiimi painottaa, että monien, myös ennakoimattomien kysymysten ratkaisu vaatii monitieteistä yhteistyötä ja tutkijoiden vahvaa panostusta. Ehkäpä tutkijoita pitäisikin kouluttaa nykyistä enemmän?

Akava on loppuvuonna esittänyt useita keinoja, joilla korkeakoulutettujen työttömyyteen on nopeasti puututtava. Ensimmäisenä listalla on työllisyyspolitiikan kehittäminen ja työllisyyspalveluiden tehostaminen. Akava esittää, että työpaikkoja etsiessä kannattaa hyödyntää yksityisiä palveluntuottajia. Ne voivat paikata TE-toimistojen resurssipulaa, joka heikentää esimerkiksi korkeakoulutettujen työllistymispalveluita. Lisäksi teollisuuden olisi haettava kasvua panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä innovaatiotoimintaan (TKI).

Oma verkostoituminenkaan ei valitettavasti ratkaise yhteiskunnan rakenteellista ongelmaa – eli sitä, jos työpaikkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Tietysti yksilötasolla hyvin verkostoituneet ihmiset työllistyvät todennäköisimmin. Yhden ihmisen firmat tai verkostojen pohjalta perustetut pikkufirmat eivät kuitenkaan ole ratkaisu maassamme paisuvaan rakenteelliseen ongelmaan. Tarvitaan kasvufirmoja ja edellytyksiä kasvulle, ja juuri tähän tarvittaisiin myös valtion toimia.

Ongelman ydin: Suomessa on liian vähän yrityksiä! Nyt puhun omasta alastani eli biolääketieteestä, jonka itse tunnen parhaiten. Suuret lääketieteen ja farmasian alan firmat maailmalla – lähimpänä esimerkkinä Ruotsi – palkkaavat maistereita ja tohtoreita, eli juuri niitä, joita yliopisto ei työllistä. Ei kuitenkaan Suomessa, koska täällä ei ole riittävästi tutkimusta tekeviä yrityksiä. Suomessa ei tehdä lähes lainkaan lääkeainetutkimusta. Täällä on pulaa kaikenlaisista firmoista, niin pienistä, suurista kuin keskisuuristakin.

Suomen houkuttelevuutta ja yritysympäristöä olisi parannettava niin, että tänne tulisi lisää kansainvälisiä TKI-yrityksiä (niin lääketieteen kuin muidenkin alojen), ja että suomalaiset itse voisivat helpommin perustaa yrityksiä. Tekes-rahoituksen pienentäminen ei ainakaan auta asiaa. Tätä taustaa vasten professori Nymanin vetoamus tohtorien yrittäjyysohjelman perustamisesta on aiheellinen.

Tällä hetkellä olemme – koko Suomi, mikäli julkista keskustelua seuraa – tilanteessa, josta oheinen joulukuussa Työterveyslaitoksen tyhjennetyssä toimistohuoneessa otettu kuva kertoo.

Työpaikat tyhjenevät ja jäljelle jää vain kuihtuneet kukkaset.

Suunta olisi käännettävä ja kuten edellä esitin, myös tohtorien työttömyyden ratkaisemisen avaimet piilevät yksityisen sektorin kasvussa ja imussa.

Korkeakoulutuksen vähentäminen vie meitä vastakkaiseen suuntaan: kohti suurempaa taantumaa ja kansainvälisen kilpailun kelkasta tipahtamista. Juuri korkea koulutustasomme on ollut avain menestykseen viime vuosikymmeninä. Uuden tiedon tuottaminen ja sen jalostaminen suurempien joukkojen ymmärrettäväksi pitäisi nähdä merkityksellisenä tavoitteena innovaatioiden tuotteistamisen rinnalla.

Tietysti jokaisella työttömällä on vastuu omasta työllistymisestään. Tässä asiassa yhteiskunta ei auta lainkaan työtöntä tarjoamalla tehottomia ja aikansa eläneitä TE-palveluja. Miksi tällaista hyödyttömäksi koettua järjestelmää ylipäätänsä pidetään hengissä?

Saadaksemme yhteiskunnan ymmärtämään koulutuksen ja tutkimuksen tärkeyden, ja että juuri nämä kaksi asiaa ovat menestyksen avaimet, tulisi tohtoreiden ja tutkijoiden verkostoitua tavoitteenaan vaikuttaa nykyisen politiikan suunnan muutokseen. Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta löytyy Kanadasta, jossa hiljattain on valittu ensimmäinen tiedeministeri, ja tieteen rahoitus on usean vuoden jälkeen käännetty jälleen kasvusuuntaan.

Ensimmäiseksi voisimme yrittää luoda uusia kanavia ja foorumeita rakentavalle keskustelulle poliitikkojen ja asiantuntijoiden välille.  Alituinen syyttely, loukkaantuminen, narina, puolustautuminen ja omiin samanmielisiin piireihin poteroituminen ei vie asioita eteenpäin.









 

Miksi Nokian kaataneita käytäntöjä sovelletaan yliopistojen poliittisessa ohjauksessa?

Mitä ihmettä Suomessa on tapahtumassa? Romutetaanko yliopistolaitos ja tutkimus vääränlaisella politiikalla? Viime vuosina perustutkimuksen poliittinen ohjaus on lisääntynyt. Poliitikkojen aikeet ovat tulleet ilmeisiksi erityisesti tällä hallituskaudella. Yliopistoista halutaan enemmän tehoja irti elinkeinoelämää hyödyttävällä tavalla – niitä halutaan ohjata tuloksellisuuteen samaan tapaan kuin yritystä, jolloin keskiössä ovat tuottavuus ja raha. Tätä taustaa vasten Kokoomuksen puolueohjelmaan kirjatut ja kauniilta kuulostavat periaatteet vaikuttavat pelkiltä tahroilta paperissa: 

"Tavoitteenamme on kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaaliminen ja tukeminen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtiminen sekä työn ja yrittäjyyden edistäminen." 

Palataanpa hieman taaksepäin. Yliopistojen, kuten myös valtion tutkimuslaitosten, poliittista ohjausta on toteutettu käytännössä niin, että valtion rahoitusosuutta on viime vuosien aikana jatkuvasti vähennetty ja varoja on siirretty mm. Suomen Akatemian kilpailuttamiin instrumentteihin, kuten Strategisen tutkimuksen rahoitus ja hallitusohjelman kärkihankerahoitus.

Kilpailutusta lisäämällä poliittinen johto voi tarkemmin määrittää, minkälaista tutkimusta Suomi – eli Suomen elinkeinoelämä, työelämän tulevaisuus ja päättäjät – tarvitsee. Toisaalta lisääntyneen keskinäisen kilpailun ajatellaan suuntaavan rahoitusta parhaille tutkimuskonsortioille, jotka ovat monialaisia ja monitieteellisiä.

Myös tutkimuksen tuloksellisuutta on alettu seuraamaan enemmän tieteellisten arviointien määrää lisäämällä. Suomen Akatemian huippuyksikkökautta pidennetään kuudesta vuodesta kahdeksaan vuoteen. Kuitenkin neljän vuoden jälkeen suoritetaan yksikössä tieteellinen arviointi, jonka perusteella rahoitus voi kasvaa, laskea tai päättyä kokonaan. Valtio tarjoaa siis Suomen Akatemian välityksellä tutkijoille joko keppiä tai porkkanaa.

Jos poliitikkojen mielestä yliopistojen ja tutkimuslaitosten pitäisi olla tuottavampia ja tehdä enemmän innovaatiota, niin miksi ihmeessä he ohjaavat yliopistoja noudattaen sellaisia käytäntöjä, jotka aiemmin johtivat Nokian vararikon partaalle? Eikö Nokian esimerkki ole opettanut mitään?

Nokian kaatumiselle lienee useita syitä, mutta tutkimuksissa ja analyyseissä korostuvat seuraavat tekijät: keskinäinen kilpailu, politikointi, pelon ilmapiiri ja lyhytjänteisyys. Myös taitamaton johtaminen ja tuotejohtamisen puute lienevät keskeisimpiä epäonnistumiseen johtaneita tekijöitä.

Tässä poimintoja Nokia-analyyseistä:

"Eri ohjelmat kilpailivat keskenään. Menestyneen yksikön johto sai parhaat paikat seuraavalla organisointikierroksella. Nokialla kilpailusta tuli kuitenkin ilmeisesti liian itseisarvoista, ja yhtiön yhteinen hyvä unohtui. Riittävää yhteistä suuntaa ei tullut johdosta.”

"Riskialttiimmat eli työläämmät ja suuremmat muutokset eivät päässeet tekoon, sillä niille ei löytynyt hyväksyjää. Tuotekehitysohjelmat karttoivat innovaatioihin liittyviä riskejä, jotta aikataulut pitävät."

"Nokian ongelmat johtuivat pitkälti yhtiön sisäisestä pelon kulttuurista. Yhtiön organisaation oli pesiytynyt pelko, jossa johtajille ei uskallettu kertoa totuutta yhtiön tilasta."

"Ollila oli kerran Tampereella pitämässään puheessa sanonut, että hänen ainoa virheensä oli antaa sinne liikaa rahaa, koska tuotekehityksen tulokset eivät olleet kovin hyviä. Ollila sanoi, että jos asiat jatkuvat näin, 15% väestä seminaarisalissa olisivat kadonneet siihen mennessä, kun hän palaisi ensi vuonna."

"Nokia kaatui viime kädessä siihen, että keskijohto keskittyi liikaa lyhyen aikavälin tavoitteiden täyttämiseen eikä sen vuoksi laittanut tarpeeksi voimavaroja pitkän aikavälin vastaiskun kehittämiseen Applelle."

Jos Suomen pitäisi puhaltaa yhteen hiileen yhtenäisenä kansakuntana, miksi kilpailun lisäämisen rahoituksen hakemisessa maan sisällä ajatellaan johtavan parempiin tuloksiin ja innovaatioihin kuin perusrahoituksen riittävän tason ylläpitämisen? Kilpailutuksen ja tieteellisten arviointien lisääminen tarkoittaa tutkijalle lisää hakemusten ja raporttien kirjoittamista. Kaikki tämä on pois tutkijan ydintyöstä: tutkimuksen teosta ja innovoinnista. Alituinen kilpailu lisää politikointia ja oman aseman pönkittämistä. Tuloksellisuus huononee.

Rahoitushakukierroksilla hävinneet yksiköt jäävät kilpailemaan muista rahoitusmuodoista. Hakemusten kirjoittaminen vie yhä enemmän aikaa tutkimukselta. Osa tutkijoista putoaa pois kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä, kun rahoitus jää saamatta. Tutkijoiden määrä laskee ja tutkimustuloksia saadaan vähemmän.

Keppiä tai porkkanaa? Eikö kepin tarjoaminen aja tutkimusyhteisöä kohti pelon kulttuuria – eli juuri sellaista, mikä kaatoi Nokian? Yliopistoissa vallitsee itse asiassa jo tällä hetkellä pelon ilmapiiri. Tästä aiheesta kirjoittaa hyvin Annakaisa Suni Vihreä lanka -lehdessä, joten en toista samoja asioita tässä.

Eivätkö positiiviset kannusteet johtaisi parhaisiin tuloksiin? Kepin tarjoaminen rahoittajan taholta kertoo siitä, ettei työn suorittajiin – "kaikenmaailman dosentteihin" ja "kesä-, heinä- ja elokuussa lomaileviin" professoreihin – luoteta. Rahojen siis pelätään menevän Kankkulan kaivoon. Miksi ihmeessä? Mistä on muodostunut tällainen luottamuspula valtion ja tutkimusyhteisöjen välille?

Taitamaton johto? Ymmärtävätkö poliitikot todella perustutkimuksen luonteen? Jos perustutkimuksen ajatellaan noudattavan Pareton periaatetta, niin 20% kaikesta tehdystä tutkimustyöstä johtaa innovaatioihin. Loput 80% siis ei oletusarvoisesti johda. Tätä kokonaisuutta olisi kuitenkin rahoitettava sellaisenaan, koska tutkimuksen tuloksia voi arvioida vasta, kun niitä on saatu. Pelkän “huippututkimuksen” rahoittaminen ei siis lisää innovaatioiden määrää. Väitän, että nykyinen valtionjohto havittelee jotain sellaista, mikä ei ole edes teoreettisesti mahdollista: lisääntynyttä tuottavuutta niukemmilla resursseilla.

Lyhytjänteisyys? Suomessa useimmat perustutkimusta tekevät tutkimusryhmät ovat valitettavasti varsin lyhytjänteisen rahoituksen varassa. Monet yksityiset säätiöt jakavat rahoitusta vain vuodeksi eteenpäin. Valtion perusrahoituksen väheneminen hankaloittaa tutkimustyön tekemistä entisestään. Varmuutta työn jatkuvuudesta on vain harvoilla, jos palkka tai apuraha on kiinni määräaikaisesta projektirahoituksesta.

Palautetaanpa lopuksi vielä mieleen yliopiston olemassaolon tarkoitus, mikä ilmaistiin hienosti taannoisessa Hesarin pääkirjoituksessa:

“Yliopistolaitoksen johtava päämäärä on totuus. Yliopistoa on rakennettu ja organisoitu vuosituhansien ajan, jotta tuo tavoite saavutettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Kun tavoite hämärtyy, säännöt ja käytännöt, jotka ovat palvelleet tiedon tuotantoa ja totuuden tavoittelua, hajaantuvat ja alkavat palvella toisenlaisten tavoitteiden saavuttamista.”

Suomen valuvikainen koulutus- ja tiedepolitiikka

Minulle selvisi juuri, miksi hallitus näyttää vankkumattomasti seisovan ehdottamiensa koulutus- ja tutkimusleikkausten takana: niillehän on 90% asiantuntijatuki. Vai oliko se sittenkin 10% (viite)? Ei taida Marraskuun manifesti, eli akateemisen tutkimuskentän vetoomus säästötoimien peruuttamiseksi, auttaa tässä tilanteessa. Nyt ei metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Näyttäisi metsämme koostuvan enää vain umpipökkelöpuusta.

Monta muuta kaavailemaansa säästötoimenpidettä hallitus on kuitenkin perunut, mutta ei ilmeisesti tätä. Rajansa on vatuloinnillakin? Suomella ei siis johtavien poliitikkojen mielestä ole enää varaa korkeatasoiseen koulutukseen ja "kannattamattomaan" perustutkimukseen. Rahat loppu. Finito.

Meillä on siis toisaalta todellakin varaa tipauttaa itsemme kehityksen kelkasta. Mihin muuhunkaan tutkimuksesta ja koulutuksesta tinkiminen voisi johtaa? Maamme kaksi peruspilaria, jotka nyt kaadetaan. Mitä jää siis jäljelle? Jotakin epämääräistä, joka ruokkii aivovuotoa ulkomaille? Useat tutkijat vaihtavat alaa tai jäävät roikkumaan kortistoon. Myös erinäinen joukko yliopistolehtoreita alkaa nauttia ansiosidonnaista päivärahaa. Todettakoon, että uusimpien tilastojen mukaan tälläkin hetkellä 40% työttömistä tutkijoista on hakenut töitä vähintään vuoden verran. Lisäksi on uhkana, että nuoriso alkaa pian olla epävarma tulevaisuudestaan, samoin kuin koululaisten äidit: pitääkö nyt lähteä tai lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan, jos ei Suomessa enää jatkossa tarjota kansainvälisen tason koulutusta?

Tämä ei todellakaan ole se kehityssuunta, jota kohti maatamme kannattaisi johtaa. Mikä nykypoliitikkoja oikein vaivaa? Eivätkö he todellakaan ymmärrä tekojensa seurauksia? Kun vaakakupin toisella puolella painaa alati kasvava valtionvelka, ihmisten eläköityminen ja huono huoltosuhde, ovat poliitikot täysin sokaistuneet ajattelemaan, että kaikkia kuviteltavissa olevia valtionmenoja pitää nyt vähentää talouden tasapainottamiseksi. Heiltä on tässä tasapainoiluhuumassa unohtumassa se kaikkein tärkein kysymys: mihin kannattaisi panostaa, jotta Suomen tulevaisuus olisi edes jollain tavalla turvattu?

Ennen Suomessakin on uskottu, että koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen kannattaa aina. Nyt tällä hetkellä poliitikot leijuvat omissa maailmoissaan kuvitellen, että he itse tietävät ne osa-alueet, joista tulevaisuuden kasvu ja innovaatiot kumpuavat. Tällaisia hallituksen nimeämiä kärkihankkeita ovat mm. biotalous, puhtaat ratkaisut sekä digitalisaatio. Lisäksi tietysti ympäripyöreä "hyvinvointi ja terveys". Toinen hallituksen lempilapsista on Suomen Akatemian strateginen tutkimusrahoitus. Siinä ohjataan tutkimuksen tekoa kohti "monialaista, monitieteellistä" tutkimusta. Oleellisena osana strategiseen tutkimukseen liittyy vuorovaikutussuunnitelma. Konsortiolla tulisi olla "teoreettista ja käytännöllistä ymmärrystä sidosryhmäyhteistyöstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Vuorovaikutuksesta vastaa esim. informaatiotutkimuksen professori, tieteenjohtamiseen erikoistunut professori tai Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja."

Voisin kuvitella, että juurikin vuorovaikutuksen ja viestinnän merkityksen korostaminen tuo ongelmia useallekin muuten tieteellisesti pätevälle konsortiolle. Toisaalta tämä voi olla riemuvoitto viestintään erikoistuneille konsulttifirmoille, joita ainakin sosiaalinen media (erityisesti Twitter) näyttäisi olevan pullollaan. Tässä myös uravinkki työttömälle, entiselle perustutkijalle: nyt viestintää ja digitalisaatiota oppimaan, mars mars! Pois joutaa pipetti tutkijan kädestä –lopullisesti.

Kärkihankkeiden ja strategisen tutkimuksen ohella hallitus on siis tarjoamassa vesivelliä huomattavalle osalle tutkijakuntaa. Ainoa kansainvälisesti menestynyt yliopisto, Helsingin yliopisto, kurjistetaan samalle tasolle maan muiden, kansallisen tason yliopistojen kanssa. Samaan aikaan koulutus tiputetaan Pisa-tornistaan alas. Hyvää päivää ja hyvää yötä! Lähetys loppuu nyt ja valot tunnelin päästä sammutetaan säästösyistä.

Tässä loppukevennys: Kuunnelkaahan historiallinen äänitys kappaleesta "Vesivelliä siellä ei syötäis."

Poliittinen ohjaus ulottumassa perustutkimukseen – seurauksena vapaan tieteen "poisvalinta"?

Elinkeinoministeri Olli Rehn kertoi torstaina Yle Uutisten haastattelussa, että hallitus aikoo arvioida perustutkimuksen laatukriteereitä. Anteeksi, siis mitä? Perustutkimus on tähänkin asti ollut tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin piirissä. Tieteellisen lehden kutsumien asiantuntijoiden täytyy ensin hyväksyä tutkimustyö julkaistavaksi. Tällöin julkaisun tulee täyttää useatkin eri laatukriteerit. Monesti julkaiseminen tulee mahdolliseksi vasta, kun arvioijien esittämät muutokset ja lisäykset tutkimustyöhön on hyväksyttävästi suoritettu. Lääketieteen tutkimuksen kyseenollessa, tämä voi tarkoittaa joskus useitakin lisäkokeita, joten pipetti saa laboratoriossa todennäköisesti vinhaa lisäkyytiä annetun takarajan puitteissa.

Mikäli tutkimusryhmä onnistuu julkaisemaan tutkimustuloksensa mahdollisimman hyvätasoisessa kansainvälisessä tiedelehdessä, kasvaa mahdollisuudet tutkimuksen jatkorahoituksen saamiseen. Sellainen tutkimus, jossa kukaan ei näe mielenkiintoa, kuolee varmasti itsestään. Eihän potentiaalliselle nollatutkimukselle myönnetä rahoitusta, eivätkä edes tutkijat ole valmiita tekemään töitä ilmaiseksi.

Nykyiselle valtaeliitille perustutkimuksen tämänhetkiset arviointikäytännöt eivät kuitenkaan enää riitä. Heidän eurofokusoituneissa ajatusmaailmoissaan ei merkkaa mitään sellainen hyveellinen tosiasia, että "tutkimus lisää tietämystä ja tieto lisää sivistystä". Tieto ilmeisesti lisää poliitikkojen tuskaa? Sivistystäkään ei voi mitata rahassa. Poliitikot haluavat siis laatia uudet, omat laatukriteerinsä, jotka kumpuavat Rehnin ja kumppaneiden talouspoliittisesta mantrasta: "Yhteiskunnan pitää saada enmmän kaupallista hyötyä ja käytännön sovelluksia tutkimukselta".

Tiedeyhteisö on kommentoinut tämäntyyppistä poliittisen ohjauksen lisääntymistä mm. Helsingin Sanomissa näin: "Sivistyksen tyyssijaa kohdellaan kuin tuotantolaitosta." Myös Vaasan yliopiston professori Tommi Lehtonen tykittää blogissaan: "Hallituksen yliopistopoliittiset ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Nyt häämöttää huippu: ehdotus tutkimuksen laatukriteereiksi. Mistä komeroista hallitus kaivaa yliopistopoliittiset neuvonantajansa? Onko hallituksessa kuultu tutkimuksen vertaisarvioinnista? Kärsiikö taloustieteestä väitellyt Rehn muistinmenetyksestä?"

Lehtonen jatkaa edelleen: "Tieteen eetokseen kuuluu pyyteettömyys. Tutkimusta tehdään tiedonjanosta, ei eurojen kiilu silmissä. Haluaako hallitus heittää tämän periaatteen roskikseen? Tieteen vapautta uhataan havittelemalla yliopistoista teollisuuden esikartanoita. Hallitus jo kuulee kassakoneen laulavan hoosiannaa."

Miten siis käy vapaan tieteenteon poliittisen ohjauksen lisääntyessä? Kuljemmeko nyt Venäjän tietä, jossa Putin määrää minkälaista tiedettä voidaan tai saa tehdä? Venäjällä hiljattain voimaantulleen lain seurauksena yliopistot ja tutkimuslaitokset ohjeistavat tutkijoita hakemaan lupaa kansalliselta turvallisuusneuvostolta (Federal Security Service) artikkeleidensa julkaisemiseen ja esitysten pitoon tieteellisissä konferensseissa (Viite: Russian roulette).Venäjän hyväksi voi todeta (laihana lohtuna) kuitenkin sen, että siellä hallitus on viime vuosina lisännyt tieteen rahoitusta –toisin kuin Suomessa.

En voi tieteentekijänä hyväksyä Suomen hallituksen nykyistä ohjauspolitiikkaa, jonka näen vaarantavan koko suomalaisen tieteen tulevaisuuden. Yhä enemmän ajankohtaiseksi ja toteen käy Ismo Alangon riimitys: "Kun Suomi putos puusta, kaikki kävi kovin äkkiä"... Poliittinen ohjaus yhdistettynä rahoituksen huomattavaan supistamiseen johtaa todennäköisesti tilanteeseen, jossa kaikki kynnelle kykenevät tutkijat lähtevät maastamme sellaiseen paikkaan, jossa tutkimustyötä edelleen arvostetaan, ja jossa tutkijat voivat vapaasti harjoittaa omaa ammattiaan. Tutkijat kokevat työnsä useimmiten mielekkääksi ja antoisaksi –mikäli joku ei koko ajan hengittäisi niskaan ja vähentäisi mielivaltaisesti rahoitusta.

Minun mottoni jatkossa on: Vapaan tutkimuksen puolesta –poliittista ohjausta vastaan!