“Mielestäni voi aiheesta kysyä, miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia investointeja osaamiseen ja tutkimukseen?”
Hän jatkoi edelleen pettymysten luettelua: “Viime vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt sille selvästi asetettuja tavoitteita.”
Sipilän puheessa ei ole mitään uutta. Sanoma hallituksen suunnalta tiedeyhteisön suuntaan on tullut selväksi jo aiemmin. Hallituksen mielestä yliopistot eivät ole onnistuneet pukkaamaan ulos yhteiskunnan hyödynnettäväksi riittävästi innovaatioita suhteessa valtion panoksiin. Hallituksen mielestä yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja suoranainen tehtävä on toimia elinkeinoelämää vauhdittavina innovaatiotehtaina – rahaa tuutista sisään ja innovaatioita hihnaa pitkin ulos. Maailmantalouden kasvuvauhdista tipahtaminen on siis yliopistojen sekundatuotannon syytä.
Entäpä, jos totuus onkin päinvastainen? Jospa onkin niin, että tiedemaailman väitetty “tehottomuus” on itse asiassa hallituksen itsensä aikaansaannosta? Voisivatko maan ongelmat johtua hallituksen kykenemättömyydestä tehdä kasvua tukevia päätöksiä?
Hallitus (mukaanlukien myös edelliset hallitukset) on kaikessa viisaudessaan luonut maahamme tiederahoitusjärjestelmän, joka ei toimi. Toimimattomuuden syynä on kilpaillun rahoituksen suhteeton osuus verrattuna perustutkimuksen rahoitukseen. Yhä edelleen, myös uusissa rahoitusesityksissään, hallitus ohjaa rahaa pois perustutkimukselta strategisiin, poliittisesti valittuihin kohteisiin, lisäten näin entisestään kilpailun ja poliittisen ohjailun määrää.
Tutkijoista on tullut hakemusten ja raporttien kirjoitusrobotteja. Työaika, jonka tutkijan tulisi käyttää mm. tutkimuksen suunnitteluun, tutkimusten tekoon tai tulosten analysointiin, kuluukin nyt hakuprosessien byrokratiaviidakoissa. Miten voi odottaa tehokkuutta ja tuloksia, jos byrokratian lonkerot kahmaisevat suuren osan käytettävissä olevasta ajasta?
Nyt hallituskin on sentään alkanut myöntää, että vikaa voisi löytyä myös itse rahoitusjärjestelmästä. Sipilä totesi kevätseminaarin puheessaan, että “hanke- ja projektirahoitusmaailma on mennyt liian pitkälle.” Hän pohti myös, että “pitäisikö merkittävämpi osa rahoituksesta kohdistaa suoraan yliopistoissa toimiviin huippututkimusyksiköihin ja luottaa enemmän tutkijoiden kykyyn arvioida tutkimuksen relevanssia.”
Kyllä pitäisi! Jos rahoitusta kohdennetaan jo aiemmin kyvykkyytensä (esim. vertaisarvioinnissa) osoittaneille tutkimusryhmille, häviäisi paljon turhaa byrokratiaa ja pitkäjänteisempi rahoitus toisi tutkimustyölle jatkuvuutta. Tätä kautta syntyisi enemmän myös kaivattuja innovaatioita, kun tutkijat eivät jatkuvasti joutuisi pelkäämään oman työpaikkansa puolesta, kuten nyt.
Yliopisto ei ole tuotantolaitos. Eri tieteenalojen ja tutkimuksien kirjo on niin laaja, että on varsin näköalatonta mitata tuottavuutta vain syntyvien innovaatioiden valossa. Uuden tiedon ja sivistyksen lisääminen on itseisarvo ja yliopistojen olemassaolon tarkoitus, jonka vaikuttavuutta ei voida absoluuttisen tarkasti mitata. Usein uuden tiedon vaikutus selviää vasta tulevaisuudessa, ei tässä ajassa.
Luottaisin myös mieluummin tutkijoiden ammattitaitoon kuin poliitikkojen kykyyn arvioida, mitä kannattaa tutkia. Valmiiksi pureskellut, tutkimusmaailman ulkopuolelta määrätyt tutkimusasetelmat ja tavoitteet ovat omiaan tappamaan tutkijoilta kaiken spontaanin luovuuden – juuri sen, mistä parhaat keksinnöt vahingossa kumpuavat.
Perustutkimuksen koneisto?
(kuva © Jorge Royan / http://www.royan.com.ar / )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti